Alku

Olen ollut Progresossa nyt kuusi päivää. Jonkinlainen sopeutumisvaihe on selvästi käynnissä. Olen työstä todella innoissani, mutta välillä pääni on niin pyörällä kaikesta uuden opettelusta, espanjan puhumisesta ja totuttelemisesta uuteen asuinympäristöön, että toisinaan joudun tosissani keskittymään siihen, että jaksan aloittaa taas hymyillen uuden päivän ventovieraiden ihmisten kanssa kielellä, jota en hallitse. Onneksi tarvittaessa omaan rauhaan hakeutumista ja kirjaan uppoutumista ei täällä katsota kieroon, ainakaan siitä ei ole kukaan kehdannut vielä huomauttaa.

San Josessa orientoitumisviikkojen aikana käytettiin huomattavasti aikaa erilaisten kulttuuristen eroavaisuuksien ymmärtämiseen, kommunikaation opettelemiseen sekä ristiriitatilanteiden ratkaisemiseen. Pääpointti koulutuksissa oli, että eurooppalaisten nuorten ja costaricalaisten välinen kommunikaatio eroaa toisistaan. Eurooppalaiset ovat suorasukaisempia ja costaricalaiset välttävät negatiivisten asioiden sanomista suoraan ja pyrkivät ilmaisemaan ajatuksensa kiertoilmauksin. Väitän, että meitä on huijattu :D Istuskelin muutama päivä sitten kaikessa rauhassa syömässä lounasta isäntäperheeni luona. Isäntäperheen keittiö ja ruokailutilat ovat erillään varsinaisesta talosta, sillä tarpeen mukaan keittiötä pyritään käyttämään myös ravintolana mahdollisille vierailijoille. Kyseisenäkin päivänä seuranani istui myös paikallinen nuorukainen notkumassa tiskin luona ja keskustelemassa isäntäperheen äidin kanssa. Syömistäni hetken tarkkailtuaan hän tokaisi englanniksi: ”You eat much.” Kun tuijottelin häntä hiljaa kyseisen lauseen yllättämänä, sillä aniharva täällä ylipäätänsä puhuu englantia, hän jatkoi: ”If you want to stay skinny, you shouldn’t eat that much.” Tämän jälkeen toljotin häntä vielä hiljaisempana puolikashaarukallinen gallo pintoa matkalla suuhun.

”Ustedes no habla ingles?”

”Yes I do but…”

”Are you embarrassed? Are you embarrassed about your body?”

“??????”

“Do you feel insecured? Are you embarrassed?”

“????”

“Ella no habla ingles…”

Tuijotin hetken aikaa tyhjyyteen, muistelin ACIn toimistolla läpikäytyjä roolileikkejä ja valmiiksi opeteltuja korrekteja vastausvaihtoehtoja. Jostain syystä emme olleet opetelleet reagoimista vastaavan kaltaisiin tilanteisiin. Lopulta totesin vain mielessäni fuck this shit, totesin nuorukaiselle ”Lo siento, pero no entiendo nada. Ingles… no hablo mucho! Muchas gracias!" ja poistuin paikalta. Mieltään ei kannata pahoittaa kaikenlaisten ihmispeppurupien kanssa.

Paikalliset ovat pääpiirteittäin olleet hyvin ystävällisiä ja mukavia. On erityisen hienoa huomata, että he osallistuvat aktiivisesti kilpikonnaprojektin pyörittämiseen, hankkivat vapaaehtoisia kyläläisten keskuudesta ja pitävät lankoja käsissään ylemmällä tasolla. Nyt muutamana päivänä työskenneltyäni olen nähnyt yövahteina niin paikallisia geelitukkia kuin pikkuruisia, ikivanhoja mummojakin. Kilpikonnien suojeluprojekti on alkujaan ollut paikallisten käynnistämä. Progreson alueella toimii tällä hetkellä kuitenkin kaksi organisaatiota, jotka tekevät osittain päällekkäistä työtä.

ACOTPRO, jolle itse työskentelen, on paikallisten perustama organisaatio, joka kerää paikallisia osallistumaan organisaation ylläpitämiseen, hankkii keskuudestaan isäntäperheitä ja majoittaa vapaaehtoisia luokseen. ACOTPRO on aiemmin toiminut lähinnä paikallisten keskuudessa ja ennen minua organisaatiolla on ollut ainoastaan yksi vapaaehtoinen kahden viikon ajan. Ulkopuolisten vapaaehtoisten kanssa toimiminen on heille siis varsin uutta. Toinen organisaatio on Corcovado Foundation, joka vastaa pääosin ulkopuolisten vapaaehtoisten hankkimisesta, pyörittää ACOTPROn kanssa kilpikonnien kanssa tehtävää työtä, kerää dataa tehdystä työstä, pyörittää hostellia sekä tekee paikallisissa kouluissa ympäristökasvatustyötä. Corcovado Foundationin vapaaehtoisista suurin osa on yhdysvaltalaisia (vapaaehtoisia on paljon!) ja projektia vetää englantilainen biologi. ACOTPROn ja Corcovado Foundationin suurin ero on se, että CF:n toiminta on tietyillä kriteereillä ammattimaisemmin johdettua ja organisoidumpaa, mutta suurin osa tehdystä työstä on ulkopuolisten käsissä. Vaikka kaksi organisaatiota tekevät pääosin hyvin samanlaista työtä ja ennen kaikkea toimivat yhteistyössä keskenään, olen havaitsevani näiden kahden toimijan välillä jonkinlaista vastakkainasettelua ja aavistuksenomaista kireyttä. Toivon, ettei se aiheuta hankaluuksia myöhemmin. ACOTPROn ainoana vapaaehtoisena, olen aina välillä tuntenut olevani hieman tuuliajolla, mutta ymmärrän, että toiminta heidän puoleltaan hakee vielä hieman muotoaan… Luulen, että keksimme myöhemmin aloitukseen jonkinlaisen rutiinin, jota organisaatio voi käyttää myöhemmin uusia vapaaehtoisia tavoittaakseen, jotta laskeutuminen työhön olisi mahdollisimman pehmeää ja näyttäytyisi selkeämpänä.

Varsinaisen työn puolesta olen päässyt oppimaan paljon asioita kilpikonnista sekä niiden pesimäkäyttäytymisestä teoriassa. Olen osallistunut erilaisiin koulutuksiin, rannoilla tehtäviin yöpartioihin, joiden aikana pyritään löytämään pesimässä olevia kilpikonnia, jotta niiden munat voitaisiin siirtää pesimäalueelle, sekä vahtivuoroihin pesimäalueella. Mutta! Toistaiseksi olen nähnyt ainoastaan yhden makeanveden kilpikonnan ja senkin lekottelemassa puunvarren päällä laguunin reunalla! :D Ensi viikosta lähtien pesimäalueella on kuitenkin (kesän aikana kerättyjä) pesiä, joiden pitäisi alkaa vähitellen kuoriutua. Tiedossa on siis kilpikonnan poikasia lähitulevaisuudessa!

Eilinen vahtivuoro pesimäalueella eli hatcheryssa eli viverolla ei mennyt aivan niin kuin Strömsössä. Tarkoituksena oli työskennellä viverolla klo 12-18 välillä, mutta hieman ennen vuoromme loppua alkoi myrsky. Myrskyn seurauksena olimme jumissa viverolla useiden tuntien ajan, sillä matka viverolta majapaikkaan on varsin pitkä ja sisältää kävelyä aukeilla alueilla, joten poistuminen ei olisi ollut turvallista kovan ukkosen, tuulen ja rankkasateen vuoksi. Lopulta myrskyn rauhoituttua sen verran, että voisimme päästä poistumaan viverolta, huomasimme, ettei venettämme näkynyt missään. Viverolle päästäkseen täytyy ylittää laguuni, jota varten projekteilla on olemassa kaksi pientä lasikuituvenettä. Laguunin voi myös kiertää kuivan kelin aikana jaloin, mutta laguunin tulviessa se ei ole turvallista vaarallisten virtausten sekä krokotiilien takia. Yleensä veneitä ei vuorojen vaihtuessa kiinnitetä ihmeemmin mihinkään, sillä seuraavien vapaaehtoisten on tarkoitus lähteä varsin pian samalla veneellä eteenpäin. Tällä kertaa vesi laguunissa oli kuitenkin noussut niin rajusti odottelumme aikana, että virta oli vienyt veneen mennessään. Ups. Ei muuta kuin puhelinsoitto toimistolle, jonka jälkeen muutama vapaaehtoinen saapui hakemaan meitä hieman myöhemmin toisella veneellä… Onneksi vene löytyi päivänvalossa läheltä viveroa, joten kaikki hyvin.

 Lähden nyt tutustumaan vapaaehtoisten kanssa uudelle rannalle, jota paikalliset suunnittelevat ottavansa suojeluprojektiin mukaan. Toivottavasti sää pysyy kohtalaisena iltaan saakka, sillä muuten olemme jumissa asumattomalla alueella, sillä ranta on varsin syrjässä muusta asutuksesta. Munienkerääjät työskentelevät kuitenkin tälläkin rannalla ahkerasti ja kaivavat kilpikonnien pesimäalueita, joten tästä syystä rannan mukaan ottaminen suojeluun on syrjäisestä sijainnista huolimatta perusteltua.