"Quiéres chikys o ranchitos??"

Olen ollut Costa Ricassa rapiat kaksi kuukautta. Aika tuntuu sekä hyvin lyhyeltä että määrittelemättömän pitkältä. Siitä hetkestä, kun lähdin kotoa ja kannoin matkatavaroitani alas portaita, tuntuu olevan ikuisuus. Toisaalta taas monet tapahtumat maassa tuntuvat tapahtuneen ihan-vasta -melkein-just-äsken-mutta-ei-nyt-ihan-kuitenkaan.

Tulen olemaan maassa vielä kymmenen kuukautta, joista helmikuuhun asti El Progresossa. Jos ajattelen liian pitkälle kuluvaa aikaa ja sitä, kuinka suuren osan siitä tulen viettämään tässä kylässä, saisin luultavasti aivoni solmuun. Vuosi on ajankulumisen seuraamisen kannalta pitkä ajanjakso, sillä niin erilaista elämä minikokoisessa kylässä kaukana "normaalista arjesta" on. Keskustelimme aiheesta muutaman muun vapaaehtoisen kanssa aiemmin. Kyse ei ole varsinaisesti siitä, etteikö paikassa viihtyisi tai pitäisi työstä, jota tekee. Kyse on enemmänkin haasteista, joita elämän erilaisuus aiheuttaa itselle jokaisena päivänä. Arki on täällä hyvin erilaista, kuin kotona ja joskus erilaisuus potkii vastaan hanakasti. Työ, vapaa-aika ja asuminen tapahtuvat saman pikkuruisen alueen sisäpuolella, jolloin yksityisyys on rajattu minimiin, samoin kuin mahdollisuudet siihen, millaisia asioita ylipäätänsä on mahdollista tehdä tai minne mennä. Kun elämän äksönripaukset koostuvat siitä, käykö ostamassa pulperiasta sipsejä vai keksejä, on päivän jännitysmomentit koettu jo ennen lounasta.

Asumme paikallisten perheiden kanssa ja kerta toisensa jälkeen tuntuu pysäyttävältä, että jotkut itselle täysin itsestään selvät asiat eivät ole perheelle sellaisia. Asiat voivat olla jotain niinkin yksinkertaisia kuin se, että kaikki ruoka syödään lusikoilla, sillä ne ovat ainoat ruokailuvälineet, jotka perheellä ylipäätänsä on. Tai että keittiön seinän tilalla on kanaverkkoa ja jätesäkkejä, sillä perheellä ei ole vielä ollut tarpeeksi rahaa rakentaa keittiötä loppuun saakka. Ylipäätänsä monet kotona täysin tavalliset asiat muuttuvat arvokkaiksi siinä vaiheessa, kun niitä ei ole. Yksi peruasia kulminoituu mielessäni toistuvasti siihen, että säätila vaikuttaa kaikkeen. Kaikkein konkreettisimmillaan tämä näkyy siinä, pääseekö kylästä ylipäätänsä ulkomaailmaan vai ei. Jos sataa paljon (sadekaudella SATAA!), ovat kulkuyhteydet kylään poikki. Jos on suunnitellut aamulla lähtevänsä kylästä hetkeksi pois, kuulostaa sateenropina yöllä peltikattoa vasten kylmäävältä. Yhtäkkiä se, että joutuu odottelemaan Mäkelänkadulla bussia 2 minuutin sijasta 12 minuuttia tai metroliikenne pysähtyy puoleksi tunniksi, ei tunnukaan niin kovin dramaattiselta.

Perusarki kylässä koostuu töiden tekemisestä, espanjan opettelusta, jatkuvasta uuden oppimisesta sekä perheen kanssa kommunikoimisesta. Arjen lisäksi elo koostuu toisinaan myös ns. ”Oho”, ”Mitä Ihmettä” ja toisinaan myös ”Ei Vttu Mitä Nyt Taas” (EVMNT) -hetkistä. Se, että yöpartiosta aamuviideltä palatessa talon edessä ei ole aiemmin partioinut lauma karanneita lehmiä, ei tarkoita, ettei talon edestä voisi koskaan löytää laumaa karanneita lehmiä (Oho). Se, että viikkojen jälkeen löydät costaricalaisesta autosta ensimmäisen kerran toimivan turvavyön, ei tarkoita sitä, että löytäisit samaa toimivaa turvavyötä toiste edes samasta autosta (Mitä Ihmettä). Se, että joen yli on yleensä päässyt muutaman tunnin odottelulla yli, ei poista sitä mahdollisuutta, että jonain päivänä paikallisten pelastuspartioketju ui luoksesi joen toiselle puolelle, jotta voisitte kävellä parin tunnin lenkin päästäkseen viimein toiselle puolelle kiertotien ja veneen avustuksella (EVMNT). Tästä syystä olemista ei pidä tarkastella liian kriittisesti vaan jo talosta lähtiessä varautua siihen, että päivän aikana voi tapahtua lähes mitä tahansa ja sen hyväksyminen kuuluu asiaan.

Pelkästään parin kuukauden ajanjakson tapahtumia tuntuu olevan mahdoton kuvailla kattavasti tai ymmärrettävästi, jotta ulkopuolelle välittyisi jonkinlainen kuva siitä, minkälaista elämä täällä on. Kun kävelee aamupartiossa yksin rannalla auringon noustessa, kuulee puissa heräilevät apinat, näkee taivaan täydeltä punaisia papukaijoja tai laiskiaisen torkkuvan puun latvassa. Silloin tuntuu uskomattomalta, että on saanut tilaisuuden elää jossain tällaisessa paikassa. Sama tunne toistuu kerta toisensa jälkeen kun seuraa jättikokoisen kilpikonnan ryömivän yöllä merestä rannalle tai nähdessä pienten kilpikonnien kiirehtivän mereen onnistuneen pesinnän jälkeen. Arki tuntuu toisaalta pysäyttävältä myös silloin, kun näkee vanhan miehen istuvan tien vieressä kehitysvammaisen, aikuisen tyttärensä kanssa, ja pyytävän ohikulkijoilta rahaa tyttärensä hoitoa varten. Suomalaista byroslaviaa ja kaiken kattavia EU-direktiivejä huutaa puolestaan apuun, kun istuu aaltojen viskomassa pienessä paatissa muiden matkaajien kanssa, eikä veneeseen ole turhaan jätetty tilaa sellaisille muotoseikoille, kuten pelastusliiveille. Toisaalta taas paikallisten rennosta suhtautumisesta asioiden hoitamiseen osaa tarpeen tullen myös nauttia, sillä useimmiten maaseudulla ei tarvitse turhaan miettiä, onko jokin asia varmasti sallittua vai ei.

Yleensä suurin osa yllättävistä tilanteista on varsin arkisia. Tämä tarkoittaa sitä, että tapahtumat ovat ratkaistavissa odottelulla, aikalisällä, sadetakilla, taskulampulla ja paketillisella keksejä. Jos mikään edellä mainituista ei toimi, viimeiseksi vaihtoehdoksi jää todeta mieleisensä mietelause (”Carpe Diem”, ”Vituiks män”, ”Alavilla mailla hallan vaara”), odotella hieman lisää ja toistaa edellä mainittu tapahtumaketju, kunnes jotain muuta tapahtuu. Kylässä eläessä on ymmärrettävä, ettei paikallisilla ole kiire mihinkään - suunnitelmat voivat muuttua lennosta tai vaihtoehtoisesti käydä ilmi, ettei mitään suunnitelmia ollutkaan. Jos päivä on kaunis, sen voi käyttää yhtä hyvin kalastamiseen tai jalkapallon pelaamiseen, vaikka aiemmin olisikin sovittu jotakin muuta. Jos jonkin asian tapahtuminen viivästyy esimerkiksi sen takia, ettei internet-yhteyttä ole käytettävissä, sähköt ovat poikki, joki estää kylästä poistumisen tai maanvyörymä on tukkinut tien, vakiovastaus on yleensä, että asian voi tehdä myös myöhemmin. Ehkä huomenna. Ehkä ensi viikolla. Ehkä ytimekkäästi vain ”Joskus Myöhemmin”. Ja elämä jatkuu. Aikataulutukseen on täytynyt sopeutua itsekin. Yleensä kuljetan aina repussani kirjaa, sadetakkia, taskulamppua, vettä ja hieman eväitä mukana, sillä varaudun jo päivän alusta lähtien siihen, että jotain kuitenkin tapahtuu ja kukaan muu ei ainakaan tule olemaan sovittuna ajankohtana paikalla, kuin minä itse. Hieman kirpaisten olen alkanut myös itse tulla sovittuihin tapaamisiin paikalle laiskasti, juuri ja juuri etäisesti alkujaan sovittua aikataulutusta mukaillen, mutta selvästi myöhässä. Luterilaiseen työmoraaliin tottuneelle aikataulutusten säännönmukaisesti tapahtuva ns. kuseminen voi käydä vaikeaksi, ellei paikalliseen rytmiin lähde itsekin mukaan.

Viimeisten muutaman viikon aikana kävimme hieman matkustelemassa ja järjestimme myös muutamat juhlat valmistumista ja syntymäpäiviä tekosyinä käyttäen! Kun saa hetken aikaa täysin toisenlaisessa ympäristössä, nousee jalka taas hieman korkeammalle ja kylää tervehtii palatessaan melkein helpottuneena. Jollain kummallisella tavalla tämä talorykelmä keskellä viidakkoa on alkanut tuntua vähän kerrallaan hieman kotoisammalta. Sadekausi loppuu marraskuun aikana. Sitä silmällä pitäen voi jo merkata kalenteriin valmiiksi, että seuraavaksi on aika valittaa auringosta.

Työskentelynäkymät aamuisin.

Jaguaarin jäljiltä metsästä löytyi kaksi laiskiaisen luurankoa ja kasa turkkia.

Puerto Viejossa Karibianmeri loisti turkoosina.

Monteverdessä kokeiltiin zip-liningia!

Monteverdestä löytyi täydellinen kahvila!

Onneksi San Joseenkin pääsee vaivaisen
kahdeksan tunnin matkustamisen jälkeen!

El Progreson kylänraittia.

Talossamme kiviesine toimii ovistopparina!

This is f*cking… this is... this... is... Caca de vaca!

Pidän Costa Ricasta ja ihmisistä, joiden kanssa työskentelen. Pidän myös työstä, kilpikonnista, luonnosta, kylästä, jossa asun, sekä kaikista niistä omituisista asioista, joita päivittäin tulee vastaan.

Toisinaan tulee kuitenkin hetkiä, jolloin paras tapa ilmaista käsillä oleva tilanne on todeta ns. I fucking hate this bullshit tai näin suomalaisittain aiiiieiiiii voiiiiiiii v-ttu s--tana... Kun kiskon jalkoja irti mudasta, kaadun polviani myöten vesikasvimössöön tai joudun uimaan laguunin poikki pidellen reppua pään päällä voimakkaassa virtauksessa. I fucking hate this bullshit. Kun kanat herättävät joka ikinen aamu klo 2.00 jälkeen mielipuolisilla seremonioillaan. Ai s--tana. Kun kahvin joukkoon tippuu katosta lepakon kakkaa ja huomaat sen vasta kupin pohjaa kallistaessa. Fuck this shit. Kun isäntäperhe laittaa radion päälle klo 5 aamulla ja alkaa laulaa lempikappaleensa mukana. Ai v-ttu, ai s--tana. Kun vesi loppuu sähkökatkoksen aikana ja ei ole mitään, millä vetää vessaa. Aiiiiiieiiiiii....

Tämä päivitys on omistettu tilanteille, jotka saavat toisinaan silmäkulman nykimään ja mielipuolisen virneen ilmestymään kasvoille. Viime päivien rankkasateet, sähkökatkokset, hyönteisinvaasiot, toisen kengän katoaminen yllättäen ilmestyneen joen mukana sekä roikkuminen kaatuneen puun latvassa keskellä laguunia, ettei huuhtouisi kanoottinsa kanssa avomerelle, ovat toimineet vaistonvaraisena inspiraation lähteenä tällä kertaa.

Eniten ottaa pannuun -viidakko edition!

1.       Hyttysenpistot.

*raap-raap-raap-RAAAAAPS-raaps-raaps-RAAPS* “Oh, Anna! Your legs! Are you using any bugspray??”

2.       Joet.

Täällä päin maailmaa ei harrasteta siltoja. Kun sataa, joet tulvivat ja ainoa vaihtoehto on odottaa joen laskeutumista. Tänne tulon jälkeen olen käytännössä tarponut päivästä toiseen samoissa shortseissa, koska ne ovat ainoat, jotka eivät kastu läpimäriksi päivittäin jokea ylitettäessä. Ai niin! Kiitos joki, eilisen jäljiltä omistan enää yhden kengän. Pura vida!

3.       Julmat vitsit.

Olen ollut jo pidempään sitä mieltä, että ticojen varautunut suhtautuminen konflikteihin ja pakonomainen tarve kohteliaisuuteen on suuri valhe. Isäntäperheeni harrastaa julmia vitsejä. Tällä viikolla olen saanut seurata koirien koulutuksen ilmahavainnollistamista vyön ja potkimisnäytöksen säestämänä sekä jujutuksen siitä, että isäntäperheen koiranpentu tippui jokeen ja hukkui. Olen jo niin monta kertaa ollut huulipyöreänä ja silmät suurina jonkun kaskun jäljiltä, etten enää usko, mitä he kertovat. Muutama päivä sitten löysin pyyhkeeni yltä päältä kananverestä, sillä isäntäperheen isä oli pyyhkinyt veitsensä siihen teurastettuaan kanan. Tänään isäntäperheen isä kysyi ensimmäistä kertaa varovaisesti, voisiko lainata kovia kokenutta pyyhettäni. Sure. Got to love this bullshit...

"Ihmiset varmasti arvostavat sitä, että edes yritän puhua espanjaa!" Väärin! Joskus he nauravat sinulle. SINULLE. Ja pitkään.

4.       Kaatosade.

Kaatosade. Sadetakki on jossain muualla, kuin missä oma fyysinen sijainti. Joki tulvii ja pitäisi päästä takaisin kotiin. Aiiiieiiiii voiiiiii s--tana...

5.       Kaikki haisee ja homehtuu.

Koska joka päivä sataa, kaikki tavarat ovat jatkuvasti kosteita, jonka lopputuloksena ne haisevat ja homehtuvat. Minä haisen, vaatteeni haisee, minä haisen, kaikki haisee. Jokin täällä haisee. Sniff, sniff, snifff… Lompakkoni on homeessa. Lompakossa olevat rahat ovat homeessa. Lompakkoni haisee. Huone, jossa asun, on homeessa. Olen omaksunut tavan aloittaa aamuni isoisän tupakka-tuberkuloosi-keuhkokuumeyskällä, ennen kuin liiskaan vaatekasastani löytyvät torakat.

6.       Kanat.

Isäntäperheellä on 40 kanaa ja 5 kukkoa. Ensimmäinen uskalikko ilmoittaa aamun alkaneen klo 2.30. Joka päivä. Kukkoja on viisi. Muut kukot jatkavat edellisen lopetettua. KUKKOKIEKUUUUUU, kukkKOKIEKUUUUUUUUUUUUUU! Aiiiiieiiiii voiiiii stna!!!

7.       Knowing me, knowing you.

Isäntäperheen äidin lempikappale. Olen kuullut tämän ABBAn klassikon 3-10 kertaa joka päivä. En ehkä koskaan anna Bennylle ja Björnille anteeksi kappaleen säveltämistä.

8.       Koirat.

Kaikilla ihmisillä täällä on koiria. Kun palaat yksin viverosta ja talsit pilkkopimeässä polkua pitkin takaisin kylään kymmenien koirien juostessa ja muristessa ympärillä, voit vain toivoa, että Baskervillen koira oli kirjoittajansa mielikuvituksen tuotetta ja luottaa paikallisten kertomaan, ettei täällä päin esiinny rabiesta. Toisinaan innokkaimpia raivopäitä joutuu huitomaan kauemmas kanootin melalla.

Vaihtoehtoisesti olet vaihtanut juuri ne ainoat sillä hetkellä puhtaat vaatteet päällesi. Hetken päästä kuulet, kuinka selkäsi takana tanner tömisee ja isäntäperheen jättikokoinen koira on päättänyt ilahtua näkemisestäsi niin paljon, että kuorruttaa vaatteesi kuraisilla tassunjäljillä. Kiitos, Ponki, tästäkin aamusta.

9.       Kylpyhuone.

Kylpyhuoneen ovi on edelleen repaleinen läpinäkyvä verho, jonka ohittaessaan voi hyvällä mielikuvituksella kuvitella, ettei näe, mitä toisella puolella tapahtuu. Tulee mieleen Linnanmäen Vekkulan pissaava mies. Hei, eiks täällä saa olla rauhassa…

10.   Laguuni.

Yöpartioon osallistuessaan ja viverolle mennessään tulee ylittää laguuni. Aiemmin laguuni ylitettiin pienellä kanootilla, jolla toiselle puolelle vain melottiin. Koska syys-lokakuussa sataa valtavasti, joka vuosi joki alkaa tulvia vaarallisesti jossain vaiheessa. Tämän jälkeen laguunin ja rannan välinen hiekkakaistale raivataan auki, jolloin laguunin ja joen vesi virtaa mereen. Tämä saa laguunin kuivumaan vuoroveden ollessa matalana. Lopputuloksena laguunin vetinen mutapohja täytyy ylittää jaloin toiselle puolelle päästäkseen.

Ollessani muutama päivä sitten polvia myöten jumissa laguunin mudassa ja taistellessani jalkoja irti pohjasta, koira toisessa kainalossa, kirosin viidakkoa, laguunia, mutaa, pohjakaloja, vesikasveja, vesikasvien piikkejä, silmään valuvaa hikeä ja nenässä kutittavia koirankarvoja. Voi nyt s--tana, voi v-...! Onneksi pelastava enkeli saapui auttamaan ja epätoivoista puoli tuntista myöhemmin seurasin tuntematonta ticoa yli laguunin, joka kantoi kaikkia tavaroitani ja vielä katsoi, että pääsen turvallisesti ylös asti. Kipitellessäni kiitoradan päähän, toinen pelastava enkeli, Migue, saapui sattumalta paikalle ja pääsin pick-upin kyydissä pulperialle asti. Pulperiasta ostin jääkylmän vichyn ja leirille saapuessa vastaus ”How was the lagoon?” –kysymykseen oli vaihtunut ”This is fucking bullshitistä” muotoon ”It was ok. Muddy.”

Mutta se ei pidä paikkaansa. Laguuni on Fucking caca de vaca!!!! tällä hetkellä.

11.   Myrkylliset eläimet.

Onpa söpö pikkupikku sammakko! Kuinka kirkkaan värinen! Kumarrun tähän vain hetkeksi ja otan yhden pikkupikku kuvan….! / Mikä tuolla roskakatoksen nurkassa on? Pikkupikku käärmevauvanen! Ihan minikäärme! Pikkupikku miniminikäärme! Tulkaa katsomaan! ”NOOOOOO, ANNAAAA ESTA MUY PELIGROSA, VENENOSA!!!” 

12.   Pavut ja riisi.

”Un poco más pinto, Anna?” NOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOO…

13.   Polkupyörät.

Tiedättekö ne polkupyörät, joita ongitaan vuosittain joesta ja sen jälkeen ne katoavat jonnekin? Kerron teille salaisuuden: ne päätyvät Costa Ricaan. Harvoissa pyörissä on sellaista luksuriteettia kuin jarrut, puhumattakaan siitä, että hiekkatiet täällä olisivat koskaan tavanneet pohjoismaalaisia kaupunkilaisserkkujaan. Siltojen puutteesta nyt puhumattakaan. Kaikissa pyörissä ei tosin ole penkkiä tai niitä ketjujakaan, joten ei auta valittaa jarruista. Pyöräillessäni paikallisten perässä kuoppaisia hiekkateitä pitkin, jotka muodostuvat sateen muokkaamista kanjoneista sekä kookospähkinän kokoisista kivenmurikoista, pyörällä, josta puuttuu jarrut, puristan rystyset valkeana pyörän ohjaustankoa ja mietin kaikkia niitä reppureissaajia, jotka pitäisivät tällaista kokemusta saavutuksena jostain aidosta kulttuurien välisestä vuorovaikutuksesta. Hampaat kalisten olen lukemattomat kerrat muistuttanut itselleni, että he antavat minun aina ajaa heidän parhaalla pyörällään.

14.   Radio.

Isäntäperhe laittaa radion päälle välittömästi herättyään. Välittömästi herättyään kello viideltä aamulla. Viideltä. Aamulla. Toisinaan he myös laulavat radion kanssa samaan tahtiin. Koska talon sermit, jotka erottavat huoneet toisistaan, ovat kirjaimellisesti pahvia ja oma huoneeni on isäntäperheen huoneen vieressä, saa jokaisena aamuna huomata heräävänsä Costa Rican parhaimpaan/ainoaan radio-ohjelmaan, joka kuuluu Progresossa. Pelkään, että jonain aamuna silmäkulmassani nykivä elohiiri muuttuu täysimittaiseksi hulluudeksi.

15.   Sähkökatkokset.

Vaimo, älä ole onneton meillä melkein kaikki laitteet on

jotka kehitys on tuonut tullessaan, vaikka kaikki eivät niistä piittaa

Kerää kynttilät pois, emme tarvitse nyt romantiikkaa

Kun olen hankkinut meille tuvan täydeltä elektroniikkaa…

16.   Tico-time.

Sovit töihin liittyvän tapaamisen, valmistelet asioita sitä varten. Sovittuna ajankohtana istut yksin toimiston edessä puoli tuntia, kunnes joku tulee sanomaan, että tapaaminen on peruttu, koska muut lähtivät pelaamaan jalkapalloa. Vaihtoehtoisesti sovit tapaamisen, sovittuna ajankohtana istut yksin toimiston edessä puoli tuntia. Istut yksin toimiston edessä tunnin. Istut yksin odottamassa kaksi tuntia. Joku tulee paikalle ja pidätte epämääräisen tapaamisen, jonka anti on ruisleivän muotoa jäljittelevän numeron verran, koska asiasta voidaan keskustella ”myöhemmin” paremmin, kun muutkin ovat paikalla.

Ilmoitat isäntäperheelle, että sinun täytyy olla töissä klo se ja se ja lähteä talosta viimeistään ajankohtana X, joten tarvitset ruokaa mukaasi. Ajankohdan X lähestyessä isäntäperheen äiti viikkaa pyykkiä kasoihin, lähestyy vähän kerrallaan keittiötä kohden ja pysähtyy varmuuden vuoksi vielä soittamaan siskolleen ennen lopullisen päätöksen tekemistä ruuan valmistamisesta.

17.   Torakat, hiiret, hyttyset, hämähäkit, tuhatjalkaiset, muurahaiset, pienet muurahaiset, suuret muurahaiset, sikapienet muurahaiset…

UUAAAARRRGGGGHHHHH!!!!!! RAID… RAIIIIIIIID!!!! *tssssssszzzzzzzzzzzzzzzzzzzzhhhh*

Kiitos, helpotti.

Tähän perään vielä muutama hyvän mielen kuva!

Askartelimme Kortnin kanssa piñadoja lasten ympäristökasvatusprojektia varten.

Jostain syystä koiranpennut rakastavat selkäreppuani.
Se voi johtua myös kohdasta 5.

Liam käyttää kylpyhuonetta näytöksenomaisesti

Teimme piñacoladoja!

Churrolla on tapana nukkua kerällä Ponkin selän päällä.