Hyvät blogin lukijat,
moi äiti,
hei iskä.
Koska blogin täydentäminen koki lähes täydellisen inflaation toukokuun jälkeen, pyrin julkaisemaan jälkijunassa kesän aikana kirjoittamiani päivityksiä ja lisäämään kuvia. Olen totuttautunut viimeisen parin kuukauden ajan kotiinpaluuseen, mutta siirrytään vielä hetkeksi Costa Rican puolelle :)
9.6.2015
Hakiessani vapaaehtoistöihin Costa Ricaan kuvittelin mielessäni päivästä toiseen jatkuvia seikkailuja, typerryttävän erilaista elämän menoa, jatkuvaa selviytymistaistoa viidakon syövereissä, sulautumista osaksi paikalliskulttuuriin ja joukkioittain ystäviä, jotka täällä tulisi kuin sattumalta hankkineeksi. Suomeen palatessani hämmästyttäisin kaikki ystäväni täydelliseksi hiotuneilla salsataidoillani. Espanja pulppuaisi keskusteluissa niin sujuvasti, että luulisivat jo natiiviksi. Pökerryttävän halpa hintataso saisi säästöt riittämään. Kotiin palattua olisi vielä kotiinpaluusäästöt odottamassa sitä hetkeä, kun ensimmäisen, ehkä vasta toisen, viikon aikana löytää unelmiensa työpaikan koulutustaan vastaavalta alalta. Isäntäperheeni kanssa välini olisivat niin läheiset, että tietäisin, että Costa Ricassa on aina jokin paikka, johon palata.
Nice job, Anna. Just keep dreaming!
Jossain vaiheessa todellisuus jätti kertomatta, että täälläkin kengät kastuvat sateessa, istut eläintenkarvoihin hautautuneena lukemassa harrypottereita yksin huoneesi uumenissa, ja jos et näe vaivaa kehitelläksesi itsellesi tekemistä, ihmisiin tutustuminen voi osoittautua yllättävän mutkikkaaksi. Kielitaidon pettäminen saa joskus kiskomaan hiuksia päästä vielä kuukausia maahan saapumisen jälkeenkin, olut maksaa aina liikaa, kauppaan saa kulumaan omaisuuden ja bussit eivät koskaan kulje tarpeeksi myöhään. Toisaalta manuaalissa ei lukenut myöskään sitä, että jossain vaiheessa kaduissa olevia aukkoja tottuu väistämään lähes vaistonvaraisesti, tutustut ihmisiin eri puolilta maailmaa, opit rakastamaan gallo pintoa, tervehdit rutiininomaisesti tuttuja kodittomia, tunnet Costa Rican eteläosan kaikki rannat ja joet, tiedät mistä löytää parhaat batidokset tai minne mennä viikonlopuksi, jos haluaa päästä pois kaupungin hälinästä. Ennen kaikkea vapaaehtoistyöajan ollessa hupenemaisillaan mietit, että et haluaisi palata takaisin kotiin ollenkaan.
Vapaaehtoistyövuodesta voisin todeta sen, että aika täällä on ollut kuin vuoristopyöräilyä jopolla, josta joku on käynyt poistamassa jarrut. Asioiden luistaessa koko kokemus tuntuu olevan yhtä hymyä, mutta mutkia kohdatessaan joutuu vakuuttelemaan itselleen syitä, miksi kaikki on kuitenkin joka tapauksessa paremmin kuin kotona. Täytyy olla. Pilvissä ja korkeuksissa liidellessään miettii onneaan, että tuli hakeneeksi kokemukseen mukaan. Costa Rica, paras maa evör. Miten kaikki voi olla Aina niin siistii... Uskomatonta. Elämä on just tässä ja juuri nyt. Toisinaan bussi kaahaa ohitsesi kaatosateessa ja seuraavan bussin osuessa kohdalle tipautat kourallisen viiden colonen kolikoita lattialle, joita yrität poimia täpötäydessä bussissa kuljettajan tuhahdellessa vieressä. Palatessasi kotiin reppusi haisee kissaperäiseltä ammoniakkituotteelta, puhelimesi laturi on jälleen hyytynyt toimimattomaksi ja tico-ystävältäsi saatu viesti ”Mennään joku päivä kahville!” onkin osoittautunut paikallisten tavaksi sanoa ”Eikä mennä”. Score!
En edelleenkään osaa tanssia salsaa. Edelleen selittelen ummet lammet jotain löperöä, kun olen erehdyksessä muistanut ”muutamien” sanojen merkityksen tai verbin taivutuksen hieman väärin. Varaudu puhumaan vessapaperien pesemisestä ja Amerikkaan joukolla kuolemaan lähteneistä suomalaissiirtolaisista. Terästä kertomusta suomalaisista perinneruuista käyttämällä uusia ruokalajikkeita, perunahillo ei todennäköisesti herätä aiheettomia lisäkysymyksiä, erikoisia nuo suomalaiset. Kertoessasi costaricalaisille maastasi muistuta, että Suomi sijaitsee Pohjois-Euroopassa, siellä lännessä, heti Sveitsin ja Venäjän välissä. Ihmettele myöhemmin paikallisten huonoa maantieteen tuntemusta. Kerro, että olet arkeologina erityisen kiinnostunut Costa Rican jäljellä olevista kodittomien kulttuureista. Korosta, että näiden kulttuurien tutkiminen on osa jokaisen costaricalaisen menneisyyden selvittämistä. Tärkeää, suorastaan välttämätöntä. Dyyd, tää on TEIDÄN historiaa...
Aina ei voi osata ja se on ihan okei, hengitä. Kun tunnet itsesi kaikkein hönöimmäksi, yleensä leveä hymy ja jonkinlainen typerä virne yhdistettynä laaja-alaiseen olkapäiden kohautukseen ja käsien ylös-alas liikutteluun lautasmuodostelmassa, saa vastapuolen heltymään. Olet ulkomaalainen, mutta ainakin edes yrität. Eroatte hymyissä suin ja kuulet todennäköisesti vielä paikallisten kohteliaisuusvalheen: Hablas muy bien español!
Muuttaessani helmikuussa San Joseen, kävin uudelleen läpi samankaltaisen tutustumisprosessin uuteen asuinpaikkaan kuin alkujaan saapuessani Costa Ricaan. Tuttujen ihmisten ja ystävien jäädessä toiselle puolelle maata ja kaikkien arkisten asioiden muuttuminen oleellisesti, aloitti vapaaehtoistyökaudessa kokonaan uuden kokemuksen muodostumisen. Jos jokin asia on ollut oleellisesti läsnä, toteaisin sen luultavasti olevan jatkuva omalla epämukavuusalueella liikkuminen ja uusien asioiden opettelu automaattisyötöllä.
Helmikuusta lähtien olen myös työskennellyt uudessa projektissa. Tällä hetkellä työskentelen paikallisessa kaupunkikulttuuriin keskittyvässä yhdistyksessä, käytännössä he järjestävät San Josessa erilaisia kulttuuritapahtumia, kuten kävelykierroksia tai julkisuustempauksia. Oma panokseni heille on tähän mennessä rajoittunut historiallisten kävelykierrosten järjestelyissä auttamiseen (laahusta perässä, juttele paikallisten kanssa, muista kertoa perunahillosta) sekä blogitekstien laatimiseen. Heidän nettisivujaan varten olen vaaninut paikallisia San Josen keskustan ympärillä ja laatinut henkilöhaastatteluja kaupungissa työskentelevistä ihmisistä. En voi väittää, että tämän hetkinen työskentelyni tulisi jättämään lähtemättömän jäljen sanjoselaisten mielenmaisemaan. Työskenneltyäni yhdistyksen kanssa ensimmäisen kuukauden ajan, kuulin yhden opastovereistani mutisevan toiselle: ”Esta chica es de Finlandia... Pero ella no habla otras idiomas que finlandes...” Tämän jälkeen totesin, että ehkä on syytä yrittää keskustella enemmän toisten toimistolla kävijöiden kanssa...
En usko, että olen omalla panoksellani luonut yhdistykseen uusia toimintatapoja, dynaamisia yhteistyökuvioita tai edesauttanut vuorovaikutteisen kulttuuri-ilmapiirin leviämistä Suomen ja Costa Rican välille. Toisinaan epäilen, etteivät he huomaisi lainkaan, vaikka kalvakka suomalainen ei istuisikaan jonain päivänä toimistolla tietokoneensa kanssa. Yhdistyksessä työskentelyn paras puoli onkin ehkä ollut ennemminkin siinä, että heidän työskentelyään on ollut kiinnostavaa päästä seuraamaan kulisseista. Kun heidän joukkonsa kokoontuu pöydän ääreen, raapustelee jotakin suttupaperille ja joidenkin viikkojen päästä lopputuloksena on syntynyt satoja ihmisiä koskettava kulttuuritapahtuma, heidän energiassaan on jotain innostavaa. Olen kuitenkin huomannut, että koko prosessiin itse mukaan pääseminen on ollut hyvin vaikeaa. Pahin tunne on, että kokee olevansa jokin ajatuksen takarajoilla haahuileva herra Hakkarainen, joka ilmestyy kuvaan mukaan koheltamaan siinä vaiheessa, kun kaikesta on jo päätetty. Tällaisina hetkinä on parempi hengittää hetken aikaa, niellä mahdollinen ylpeydentunteensa ja kaivaa esille työkalupakkinsa arsenaalista vetävin hönöhymy ja kysyä kaiken uhallakin, mitä sitä voisi tänään tehdä ja onko jotain, jossa he kuitenkin tarvitsisivat apua. Pahin mitä tilanteessa voi tapahtua on se, että mitään tehtävää ei ole. Todennäköisesti istut myöhemmin heidän seurassaan rupattelemassa korruptiokahvimukillisen ja harmaantalouden kakkupalan kanssa. You can do it!
Mutta! Ensi viikosta lähtien kajahtaa! Pääsen osallistumaan mukaan arkeologiseen projektiin Costa Rican keskiosissa! Jippiii! Vaikka en päätyisi tekemään muuta kuin lapioimaan mutaa, kiroamaan sadetta ja hipsuttelemaan keramiikan palasia, tulen olemaan ikionnellinen! Viimein pääsen tekemään jotain, jossa voin kokea olevani hyödyksi.
Costa Rica, bring it on <3
Hakiessani vapaaehtoistöihin Costa Ricaan kuvittelin mielessäni päivästä toiseen jatkuvia seikkailuja, typerryttävän erilaista elämän menoa, jatkuvaa selviytymistaistoa viidakon syövereissä, sulautumista osaksi paikalliskulttuuriin ja joukkioittain ystäviä, jotka täällä tulisi kuin sattumalta hankkineeksi. Suomeen palatessani hämmästyttäisin kaikki ystäväni täydelliseksi hiotuneilla salsataidoillani. Espanja pulppuaisi keskusteluissa niin sujuvasti, että luulisivat jo natiiviksi. Pökerryttävän halpa hintataso saisi säästöt riittämään. Kotiin palattua olisi vielä kotiinpaluusäästöt odottamassa sitä hetkeä, kun ensimmäisen, ehkä vasta toisen, viikon aikana löytää unelmiensa työpaikan koulutustaan vastaavalta alalta. Isäntäperheeni kanssa välini olisivat niin läheiset, että tietäisin, että Costa Ricassa on aina jokin paikka, johon palata.
Nice job, Anna. Just keep dreaming!
Jossain vaiheessa todellisuus jätti kertomatta, että täälläkin kengät kastuvat sateessa, istut eläintenkarvoihin hautautuneena lukemassa harrypottereita yksin huoneesi uumenissa, ja jos et näe vaivaa kehitelläksesi itsellesi tekemistä, ihmisiin tutustuminen voi osoittautua yllättävän mutkikkaaksi. Kielitaidon pettäminen saa joskus kiskomaan hiuksia päästä vielä kuukausia maahan saapumisen jälkeenkin, olut maksaa aina liikaa, kauppaan saa kulumaan omaisuuden ja bussit eivät koskaan kulje tarpeeksi myöhään. Toisaalta manuaalissa ei lukenut myöskään sitä, että jossain vaiheessa kaduissa olevia aukkoja tottuu väistämään lähes vaistonvaraisesti, tutustut ihmisiin eri puolilta maailmaa, opit rakastamaan gallo pintoa, tervehdit rutiininomaisesti tuttuja kodittomia, tunnet Costa Rican eteläosan kaikki rannat ja joet, tiedät mistä löytää parhaat batidokset tai minne mennä viikonlopuksi, jos haluaa päästä pois kaupungin hälinästä. Ennen kaikkea vapaaehtoistyöajan ollessa hupenemaisillaan mietit, että et haluaisi palata takaisin kotiin ollenkaan.
Vapaaehtoistyövuodesta voisin todeta sen, että aika täällä on ollut kuin vuoristopyöräilyä jopolla, josta joku on käynyt poistamassa jarrut. Asioiden luistaessa koko kokemus tuntuu olevan yhtä hymyä, mutta mutkia kohdatessaan joutuu vakuuttelemaan itselleen syitä, miksi kaikki on kuitenkin joka tapauksessa paremmin kuin kotona. Täytyy olla. Pilvissä ja korkeuksissa liidellessään miettii onneaan, että tuli hakeneeksi kokemukseen mukaan. Costa Rica, paras maa evör. Miten kaikki voi olla Aina niin siistii... Uskomatonta. Elämä on just tässä ja juuri nyt. Toisinaan bussi kaahaa ohitsesi kaatosateessa ja seuraavan bussin osuessa kohdalle tipautat kourallisen viiden colonen kolikoita lattialle, joita yrität poimia täpötäydessä bussissa kuljettajan tuhahdellessa vieressä. Palatessasi kotiin reppusi haisee kissaperäiseltä ammoniakkituotteelta, puhelimesi laturi on jälleen hyytynyt toimimattomaksi ja tico-ystävältäsi saatu viesti ”Mennään joku päivä kahville!” onkin osoittautunut paikallisten tavaksi sanoa ”Eikä mennä”. Score!
En edelleenkään osaa tanssia salsaa. Edelleen selittelen ummet lammet jotain löperöä, kun olen erehdyksessä muistanut ”muutamien” sanojen merkityksen tai verbin taivutuksen hieman väärin. Varaudu puhumaan vessapaperien pesemisestä ja Amerikkaan joukolla kuolemaan lähteneistä suomalaissiirtolaisista. Terästä kertomusta suomalaisista perinneruuista käyttämällä uusia ruokalajikkeita, perunahillo ei todennäköisesti herätä aiheettomia lisäkysymyksiä, erikoisia nuo suomalaiset. Kertoessasi costaricalaisille maastasi muistuta, että Suomi sijaitsee Pohjois-Euroopassa, siellä lännessä, heti Sveitsin ja Venäjän välissä. Ihmettele myöhemmin paikallisten huonoa maantieteen tuntemusta. Kerro, että olet arkeologina erityisen kiinnostunut Costa Rican jäljellä olevista kodittomien kulttuureista. Korosta, että näiden kulttuurien tutkiminen on osa jokaisen costaricalaisen menneisyyden selvittämistä. Tärkeää, suorastaan välttämätöntä. Dyyd, tää on TEIDÄN historiaa...
Aina ei voi osata ja se on ihan okei, hengitä. Kun tunnet itsesi kaikkein hönöimmäksi, yleensä leveä hymy ja jonkinlainen typerä virne yhdistettynä laaja-alaiseen olkapäiden kohautukseen ja käsien ylös-alas liikutteluun lautasmuodostelmassa, saa vastapuolen heltymään. Olet ulkomaalainen, mutta ainakin edes yrität. Eroatte hymyissä suin ja kuulet todennäköisesti vielä paikallisten kohteliaisuusvalheen: Hablas muy bien español!
Muuttaessani helmikuussa San Joseen, kävin uudelleen läpi samankaltaisen tutustumisprosessin uuteen asuinpaikkaan kuin alkujaan saapuessani Costa Ricaan. Tuttujen ihmisten ja ystävien jäädessä toiselle puolelle maata ja kaikkien arkisten asioiden muuttuminen oleellisesti, aloitti vapaaehtoistyökaudessa kokonaan uuden kokemuksen muodostumisen. Jos jokin asia on ollut oleellisesti läsnä, toteaisin sen luultavasti olevan jatkuva omalla epämukavuusalueella liikkuminen ja uusien asioiden opettelu automaattisyötöllä.
Helmikuusta lähtien olen myös työskennellyt uudessa projektissa. Tällä hetkellä työskentelen paikallisessa kaupunkikulttuuriin keskittyvässä yhdistyksessä, käytännössä he järjestävät San Josessa erilaisia kulttuuritapahtumia, kuten kävelykierroksia tai julkisuustempauksia. Oma panokseni heille on tähän mennessä rajoittunut historiallisten kävelykierrosten järjestelyissä auttamiseen (laahusta perässä, juttele paikallisten kanssa, muista kertoa perunahillosta) sekä blogitekstien laatimiseen. Heidän nettisivujaan varten olen vaaninut paikallisia San Josen keskustan ympärillä ja laatinut henkilöhaastatteluja kaupungissa työskentelevistä ihmisistä. En voi väittää, että tämän hetkinen työskentelyni tulisi jättämään lähtemättömän jäljen sanjoselaisten mielenmaisemaan. Työskenneltyäni yhdistyksen kanssa ensimmäisen kuukauden ajan, kuulin yhden opastovereistani mutisevan toiselle: ”Esta chica es de Finlandia... Pero ella no habla otras idiomas que finlandes...” Tämän jälkeen totesin, että ehkä on syytä yrittää keskustella enemmän toisten toimistolla kävijöiden kanssa...
En usko, että olen omalla panoksellani luonut yhdistykseen uusia toimintatapoja, dynaamisia yhteistyökuvioita tai edesauttanut vuorovaikutteisen kulttuuri-ilmapiirin leviämistä Suomen ja Costa Rican välille. Toisinaan epäilen, etteivät he huomaisi lainkaan, vaikka kalvakka suomalainen ei istuisikaan jonain päivänä toimistolla tietokoneensa kanssa. Yhdistyksessä työskentelyn paras puoli onkin ehkä ollut ennemminkin siinä, että heidän työskentelyään on ollut kiinnostavaa päästä seuraamaan kulisseista. Kun heidän joukkonsa kokoontuu pöydän ääreen, raapustelee jotakin suttupaperille ja joidenkin viikkojen päästä lopputuloksena on syntynyt satoja ihmisiä koskettava kulttuuritapahtuma, heidän energiassaan on jotain innostavaa. Olen kuitenkin huomannut, että koko prosessiin itse mukaan pääseminen on ollut hyvin vaikeaa. Pahin tunne on, että kokee olevansa jokin ajatuksen takarajoilla haahuileva herra Hakkarainen, joka ilmestyy kuvaan mukaan koheltamaan siinä vaiheessa, kun kaikesta on jo päätetty. Tällaisina hetkinä on parempi hengittää hetken aikaa, niellä mahdollinen ylpeydentunteensa ja kaivaa esille työkalupakkinsa arsenaalista vetävin hönöhymy ja kysyä kaiken uhallakin, mitä sitä voisi tänään tehdä ja onko jotain, jossa he kuitenkin tarvitsisivat apua. Pahin mitä tilanteessa voi tapahtua on se, että mitään tehtävää ei ole. Todennäköisesti istut myöhemmin heidän seurassaan rupattelemassa korruptiokahvimukillisen ja harmaantalouden kakkupalan kanssa. You can do it!
Mutta! Ensi viikosta lähtien kajahtaa! Pääsen osallistumaan mukaan arkeologiseen projektiin Costa Rican keskiosissa! Jippiii! Vaikka en päätyisi tekemään muuta kuin lapioimaan mutaa, kiroamaan sadetta ja hipsuttelemaan keramiikan palasia, tulen olemaan ikionnellinen! Viimein pääsen tekemään jotain, jossa voin kokea olevani hyödyksi.
Costa Rica, bring it on <3
