Kilpikonnia, kilpikonnia!

Viimeisiin päiviin ja viikkoihin on mahtunut valtavasti kilpikonnia. Sadat pikku kilpikonnavauvat ovat lähteneet viverosta maailmalle ja toivottavasti joku niistä löytää myöhemmin tiensä takaisin kotirannalle. Tilastojen valossa pikkukilpikonnista 0,1-1% selviää aikuisikään asti, eli keskimäärin korkeintaan yksi jokaisesta pesinnästä. Luotto näihin tyyppeihin on joka tapauksessa kova! Kilpikonnavauvat kuoriutuvat usein öisin tai aamuvarhaisella, jonka jälkeen ne lähtevät suunnistamaan merta kohti. Koska viverossa on luotu keinotekoiset pesimisolosuhteet munien keräämiseen jälkeen, kilpikonnat kuoriuduttuaan päätyvät yleensä kiertämään kehää pienen pesimisverkon sisällä, kunnes ne kerätään ämpäreihin odottamaan vapauttamishetkeä. Jokainen kilpikonna lasketaan ja kokonaismäärä kirjataan ylös chantessa (viveron ulkopuolella oleva työskentelytila) säilytettävään kirjaan. Kilpikonnavauvoja voi nousta pinnalle vielä muutaman päivän ajan ensimmäisestä kuoriutumisesta ja tästä syystä pesimäverkko siirretään pois vasta exhumacionin suorittamista varten.

Jos kilpikonnat ilmestyvät maan pinnalle keskellä päivää, poikaset kerätään ämpäriin odottamaan auringonlaskua. Yleensä poikaset pyritään vapauttamaan vasta pimeän tultua, etteivät poikaset lähde seuraamaan muita näkemiään valoja tai kuukahda auringon lämmössä. Toisinaan poikasten vapauttaminen on mahdollista myös esimerkiksi sateella, sillä sää on otollisempi poikasten selviytymistä varten, kuin auringonpaahteessa.

Merikilpikonnat pesivät ensimmäisen kerran tyypillisesti 20 vuoden ikäisinä. Rannalta mereen pyrkivillä poikasilla on siis pitkä matka edessään! Pesinnän aloitettuaan kilpikonnat munivat keskimäärin kolme kertaa. Ensimmäisellä kerralla munia kertyy pesään 80-120, toisella kerralla 50-70. Viimeisellä kerralla munia on mahdollisesti enää 20-40. Kilpikonna munii lajista riippuen munat vähintään noin 45cm syvyyteen. Suuremmat kilpikonnalajit munivat munansa syvemmälle ja pienemmät hieman lähemmäs pintaa. Poikaset kuoriutuvat 45-60 päivän päästä muninnasta. Poikasten matka maanpinnalle voi viedä muutaman päivän, jonka jälkeen poikasia voi ilmestyä muutamassa minuutissa pinnalle kymmenittäin. Toissa yönä kuoriutuneita poikasia oli yhteensä 91!

Kilpikonnien parissa tehtävä työ koostuu käytännön läheisimmillään muutamista perustehtävistä. Päivittäisiin rutiineihin kuuluvat yöpartiot, joiden aikana pesimään saapuneita kilpikonnia etsitään ja munat kerätään viveroon kuljettamista varten. Yöpartioita on kahdessa vuorossa: 20-00 ja 00-04 välillä. Partiointia suoritetaan kahdella rannalla pilkkopimeässä ja valojen käyttäminen on kiellettyä. Kilpikonnan löydyttyä ryhmän johtaja tarkastaa tilanteen. Muninnan aloitettuaan kilpikonna siirtyy transsitilaan, jossa sitä ei häiritse juuri mikään. Tässä vaiheessa kilpikonnan kanssa saa käyttää punaista valoa ja partio siirtyy kilpikonnan luo mittausten suorittamista ja munien keräämistä varten. Kilpikonnat myös merkitään, jos ei niiltä löydy merkkejä aiemmista numerolevyistä.

Toinen olennainen osa kilpikonnien kanssa työskentelystä liittyy viveroon. Vivero on aidattu alue, jonne kilpikonnien pesinnästä kerätyt munat tuodaan. Kilpikonnat munivat yleensä öisin, jolloin yöpartio kuljettaa munat viveroon. Vuorossa oleva viveron hoitaja kaivaa maahan kilpikonnan pesää vastaavan onkalon, laskee munat ja kirjaa tiedot ylös. Päivisin viveron hoitajan tehtävä on tarkistaa pesät kaksi kertaa tunnissa, ettei kilpikonnia ole kuoriutunut maanpinnalle. Viveroa ei koskaan jätetä yksin, sillä paikalla on aina oltava joku varmistamassa, ettei kukaan murtaudu sisälle ja vie munia. Viime viikolla jouduimme paikallisten rötöstelijöiden höynäyttämiksi ja Liamin reppu katosi varkaiden matkaan.

Pesien kuoriuduttua odotetaan muutama päivä, sillä kaikki kilpikonnat eivät yleensä tule pinnalle yhdellä rykäyksellä. Muutaman päivän odottelun jälkeen pesälle toteutetaan exhumacion, jossa pesä avataan ja jäljellä olevat munat tutkitaan sikiöiden eri kehitysvaiheiden ylöskirjaamiseksi. Toisinaan exhumacionissa tulee vastaan myös eläviä kilpikonnia, jotka vapautetaan samalla tapaa kuin aiemmin itsenäisesti ylös tulleet lajitoverinsa. Joskus pesintä on syystä tai toisesta epäonnistunut ja pesässä on useita kuoriutumattomia munia. Syynä voi olla erilaiset tuhoeläimet tai pesän siirtämisessä tapahtuneet ongelmat. Tutkimustiedon ylöskirjaaminen on tärkeää, jotta jatkossa tietoa voidaan käyttää hyödyksi seuraavien pesien kanssa.

Pienten kilpikonnien kanssa työskennellessä huomiota herättää se, millainen kiire poikasilla on päästä mereen heti kuoriutumisen jälkeen. Ämpärillisestä kilpikonnia kuuluu yllättävän kova ääni ja heti hiekalle päästyään poikaset suuntaavat määrätietoisesti merta kohti. Kilpikonnat palaavat yleensä pesimään samalle rannalle, josta ovat aikanaan poikasina lähteneet merelle. Vain naaraat palaavat rannalle, joten urospoikaset eivät rannalta kerran poistuttuaan enää koskaan palaa maalle. Toivotan onnea nyt vapautetuille poikasille ja toivon, että mahdollisimman moni palaa alueelle myöhemmin aikuisina!

Sara suorittaa exhumacionia pesälle F4.

Pesästä löytyi peräti 22 elävää poikasta!

 

 

 

 

 

 

 

Kilpikonnavauva matkalla maailmalle.

Merta kohti!

Alku

Olen ollut Progresossa nyt kuusi päivää. Jonkinlainen sopeutumisvaihe on selvästi käynnissä. Olen työstä todella innoissani, mutta välillä pääni on niin pyörällä kaikesta uuden opettelusta, espanjan puhumisesta ja totuttelemisesta uuteen asuinympäristöön, että toisinaan joudun tosissani keskittymään siihen, että jaksan aloittaa taas hymyillen uuden päivän ventovieraiden ihmisten kanssa kielellä, jota en hallitse. Onneksi tarvittaessa omaan rauhaan hakeutumista ja kirjaan uppoutumista ei täällä katsota kieroon, ainakaan siitä ei ole kukaan kehdannut vielä huomauttaa.

San Josessa orientoitumisviikkojen aikana käytettiin huomattavasti aikaa erilaisten kulttuuristen eroavaisuuksien ymmärtämiseen, kommunikaation opettelemiseen sekä ristiriitatilanteiden ratkaisemiseen. Pääpointti koulutuksissa oli, että eurooppalaisten nuorten ja costaricalaisten välinen kommunikaatio eroaa toisistaan. Eurooppalaiset ovat suorasukaisempia ja costaricalaiset välttävät negatiivisten asioiden sanomista suoraan ja pyrkivät ilmaisemaan ajatuksensa kiertoilmauksin. Väitän, että meitä on huijattu :D Istuskelin muutama päivä sitten kaikessa rauhassa syömässä lounasta isäntäperheeni luona. Isäntäperheen keittiö ja ruokailutilat ovat erillään varsinaisesta talosta, sillä tarpeen mukaan keittiötä pyritään käyttämään myös ravintolana mahdollisille vierailijoille. Kyseisenäkin päivänä seuranani istui myös paikallinen nuorukainen notkumassa tiskin luona ja keskustelemassa isäntäperheen äidin kanssa. Syömistäni hetken tarkkailtuaan hän tokaisi englanniksi: ”You eat much.” Kun tuijottelin häntä hiljaa kyseisen lauseen yllättämänä, sillä aniharva täällä ylipäätänsä puhuu englantia, hän jatkoi: ”If you want to stay skinny, you shouldn’t eat that much.” Tämän jälkeen toljotin häntä vielä hiljaisempana puolikashaarukallinen gallo pintoa matkalla suuhun.

”Ustedes no habla ingles?”

”Yes I do but…”

”Are you embarrassed? Are you embarrassed about your body?”

“??????”

“Do you feel insecured? Are you embarrassed?”

“????”

“Ella no habla ingles…”

Tuijotin hetken aikaa tyhjyyteen, muistelin ACIn toimistolla läpikäytyjä roolileikkejä ja valmiiksi opeteltuja korrekteja vastausvaihtoehtoja. Jostain syystä emme olleet opetelleet reagoimista vastaavan kaltaisiin tilanteisiin. Lopulta totesin vain mielessäni fuck this shit, totesin nuorukaiselle ”Lo siento, pero no entiendo nada. Ingles… no hablo mucho! Muchas gracias!" ja poistuin paikalta. Mieltään ei kannata pahoittaa kaikenlaisten ihmispeppurupien kanssa.

Paikalliset ovat pääpiirteittäin olleet hyvin ystävällisiä ja mukavia. On erityisen hienoa huomata, että he osallistuvat aktiivisesti kilpikonnaprojektin pyörittämiseen, hankkivat vapaaehtoisia kyläläisten keskuudesta ja pitävät lankoja käsissään ylemmällä tasolla. Nyt muutamana päivänä työskenneltyäni olen nähnyt yövahteina niin paikallisia geelitukkia kuin pikkuruisia, ikivanhoja mummojakin. Kilpikonnien suojeluprojekti on alkujaan ollut paikallisten käynnistämä. Progreson alueella toimii tällä hetkellä kuitenkin kaksi organisaatiota, jotka tekevät osittain päällekkäistä työtä.

ACOTPRO, jolle itse työskentelen, on paikallisten perustama organisaatio, joka kerää paikallisia osallistumaan organisaation ylläpitämiseen, hankkii keskuudestaan isäntäperheitä ja majoittaa vapaaehtoisia luokseen. ACOTPRO on aiemmin toiminut lähinnä paikallisten keskuudessa ja ennen minua organisaatiolla on ollut ainoastaan yksi vapaaehtoinen kahden viikon ajan. Ulkopuolisten vapaaehtoisten kanssa toimiminen on heille siis varsin uutta. Toinen organisaatio on Corcovado Foundation, joka vastaa pääosin ulkopuolisten vapaaehtoisten hankkimisesta, pyörittää ACOTPROn kanssa kilpikonnien kanssa tehtävää työtä, kerää dataa tehdystä työstä, pyörittää hostellia sekä tekee paikallisissa kouluissa ympäristökasvatustyötä. Corcovado Foundationin vapaaehtoisista suurin osa on yhdysvaltalaisia (vapaaehtoisia on paljon!) ja projektia vetää englantilainen biologi. ACOTPROn ja Corcovado Foundationin suurin ero on se, että CF:n toiminta on tietyillä kriteereillä ammattimaisemmin johdettua ja organisoidumpaa, mutta suurin osa tehdystä työstä on ulkopuolisten käsissä. Vaikka kaksi organisaatiota tekevät pääosin hyvin samanlaista työtä ja ennen kaikkea toimivat yhteistyössä keskenään, olen havaitsevani näiden kahden toimijan välillä jonkinlaista vastakkainasettelua ja aavistuksenomaista kireyttä. Toivon, ettei se aiheuta hankaluuksia myöhemmin. ACOTPROn ainoana vapaaehtoisena, olen aina välillä tuntenut olevani hieman tuuliajolla, mutta ymmärrän, että toiminta heidän puoleltaan hakee vielä hieman muotoaan… Luulen, että keksimme myöhemmin aloitukseen jonkinlaisen rutiinin, jota organisaatio voi käyttää myöhemmin uusia vapaaehtoisia tavoittaakseen, jotta laskeutuminen työhön olisi mahdollisimman pehmeää ja näyttäytyisi selkeämpänä.

Varsinaisen työn puolesta olen päässyt oppimaan paljon asioita kilpikonnista sekä niiden pesimäkäyttäytymisestä teoriassa. Olen osallistunut erilaisiin koulutuksiin, rannoilla tehtäviin yöpartioihin, joiden aikana pyritään löytämään pesimässä olevia kilpikonnia, jotta niiden munat voitaisiin siirtää pesimäalueelle, sekä vahtivuoroihin pesimäalueella. Mutta! Toistaiseksi olen nähnyt ainoastaan yhden makeanveden kilpikonnan ja senkin lekottelemassa puunvarren päällä laguunin reunalla! :D Ensi viikosta lähtien pesimäalueella on kuitenkin (kesän aikana kerättyjä) pesiä, joiden pitäisi alkaa vähitellen kuoriutua. Tiedossa on siis kilpikonnan poikasia lähitulevaisuudessa!

Eilinen vahtivuoro pesimäalueella eli hatcheryssa eli viverolla ei mennyt aivan niin kuin Strömsössä. Tarkoituksena oli työskennellä viverolla klo 12-18 välillä, mutta hieman ennen vuoromme loppua alkoi myrsky. Myrskyn seurauksena olimme jumissa viverolla useiden tuntien ajan, sillä matka viverolta majapaikkaan on varsin pitkä ja sisältää kävelyä aukeilla alueilla, joten poistuminen ei olisi ollut turvallista kovan ukkosen, tuulen ja rankkasateen vuoksi. Lopulta myrskyn rauhoituttua sen verran, että voisimme päästä poistumaan viverolta, huomasimme, ettei venettämme näkynyt missään. Viverolle päästäkseen täytyy ylittää laguuni, jota varten projekteilla on olemassa kaksi pientä lasikuituvenettä. Laguunin voi myös kiertää kuivan kelin aikana jaloin, mutta laguunin tulviessa se ei ole turvallista vaarallisten virtausten sekä krokotiilien takia. Yleensä veneitä ei vuorojen vaihtuessa kiinnitetä ihmeemmin mihinkään, sillä seuraavien vapaaehtoisten on tarkoitus lähteä varsin pian samalla veneellä eteenpäin. Tällä kertaa vesi laguunissa oli kuitenkin noussut niin rajusti odottelumme aikana, että virta oli vienyt veneen mennessään. Ups. Ei muuta kuin puhelinsoitto toimistolle, jonka jälkeen muutama vapaaehtoinen saapui hakemaan meitä hieman myöhemmin toisella veneellä… Onneksi vene löytyi päivänvalossa läheltä viveroa, joten kaikki hyvin.

 Lähden nyt tutustumaan vapaaehtoisten kanssa uudelle rannalle, jota paikalliset suunnittelevat ottavansa suojeluprojektiin mukaan. Toivottavasti sää pysyy kohtalaisena iltaan saakka, sillä muuten olemme jumissa asumattomalla alueella, sillä ranta on varsin syrjässä muusta asutuksesta. Munienkerääjät työskentelevät kuitenkin tälläkin rannalla ahkerasti ja kaivavat kilpikonnien pesimäalueita, joten tästä syystä rannan mukaan ottaminen suojeluun on syrjäisestä sijainnista huolimatta perusteltua.

Ensisilmäys Progresosta

Täällä nyt ollaan. Progresossa, pienessä kylässä Bahía Draken laitamilla, Corcovadon kansallispuiston reunalla. Yritän kasata muutamia mietteitä kasaan ennen kuin lähden tutustumaan tuleviin työtehtäviini.

Lähdin Granadillasta lauantaiaamuna klo 5.30 ehtäkseni San Josesta aamulla lähtevään bussiin. Bussilla suuntaisin Palmar Norteen, josta ottaisin taksin Sierpeen ja josta suuntaisin lopulta veneellä määränpäähän. Bussimatka sujui kaikkien matkatavaroiden kanssa yllättävän mutkattomasti. Olin ostanut lipun etukäteen, bussiasemalta sai kahvia ja aamupalaa, lopulta seuraani liittyi vielä turismia opiskeleva costaricalainen, joka neuvoi mihin bussiin tulisi mennä ja minne matkatavarat laitetaan. Reilun viiden tunnin päästä lähdöstä bussi saapui Palmar Norteen. Olin odottanut Palmar Norteen saapumista hieman kauhulla, sillä sieltä olisi löydettävä vielä tiensä Sierpeen ja etsiydyttävä oikean paatin luo. Huoleni osoittautui turhaksi, sillä heti bussin saavuttua pysäkille taksikuskit suorastaan taistelivat matkustajien kuljettamisesta satamaan. Ennen kuin olin ehtinyt edes laskeutua bussista kokonaan alas, taksikuski kiikutti matkatavaroitani ja reppujani jo autoa kohti.

Sierpessä oikea paattikuski osui saman tien taksini luokse, joten oikean veneenkin löytäminen oli yllättävän helppoa. Paattikuski katseli matkalaukkuani melko pitkään, tuhahti itsekseen "las chicas..." ja lähti raahaamaan reppujani ja laukkua venettä kohti. Vastoin ennakko-odotuksia asiat siis luonnistuivat melko mutkattomasti. Sierpestä venematka Bahia Drakeen kesti reilun tunnin ajan. Tänä aikana ehdin nähdä lukemattoman määrän jokeen sukeltavia krokotiileja, ilmaan lehahtavia pikkulintuja ja miettiä, miten korkealle paatti voi lentää jättikokoisten aaltojen paiskoessa venettä edes takaisin. Aika korkealle.

En tiedä, mitä odotin, mutta Bahía Drakessa ei vastassa ollut laituria, tietä tai muutakaan luksuriteettia. Hyppäsin tavaroideni kanssa suoraan paatista rantaveteen ja reppana-tico kantoi matkalaukkuni päänsä päällä kauemmas rantahiekalle. Koska päivän aikana oli satanut paljon, rannalla ei ollutkaan vastassa henkilöä, jonka olisi pitänyt opastaa minut tulevaan majapaikkaan, sillä tiet muualle lähiympäristöön olivat poikki. Progresoon pääsemiseksi tulee ylittää kaksi jokea, joiden yli ei ole rakennettu siltoja tai muutakaan turhaa, joten auto ei yksinkertaisesti pääsyt Progresosta Bahía Drakeen asti. Myöskään puhelinyhteydet eivät sateen vuoksi toimineet, joten lopputuloksena nökötin yksinäni rannalla, täysin neuvottomana, ilman tarkempaa tietoa yhteyshenkilöistä tai majapaikasta. Pian kävi onneksi selväksi, että paikalliset ovat varsin avuliasta ja huolehtivaista porukkaa. Useampi tico tuli tarjoamaan apuaan, soitteli puolestani mahdollisesti hyödyllisille ihmisille, saivat lopulta oikean henkilön kiinni ja pitivät vielä seuraa samalla, kun odotin Ediniä paikalle. Kommunikoin haparoivasti espanjaksi Lonely Planetin Latin American Spanish Phrasebookin avulla, mutta jotenkin onnistuin hankkimaan jo useamman paikallisen puhelinnumerot sekä sopimaan retkestä vesiputouksille ja apinametsään. Muutamaa tuntia myöhemmin Edin lopulta pääsi paikalle ja pääsimme siirtymään Bahía Drakesta eteenpäin Progreson kylään.

Progreso on pikkuruinen kylä, jossa luonto on lähellä. Täällä on kuitenkin muutama pikkiriikkinen kioski, josta saa perustarvikkeita, paikallisten ylläpitämä baari, sekä kilpikonnien suojeluprojektia ylläpitävän järjestön toimisto, jossa toimii internetyhteys. Asuinolosuhteet ovat varsin toisenlaiset kuin San Josessa. Asun tällä hetkellä parakissa varsinaisen talon ulkopuolella, noin neljänkymmenen kanan ja banaaniviljelmän keskellä. Parakissa asiat ovat suorastaan loistavasti, sillä asun tilassa toistaiseksi yksin. Isäntäperheeni asunto on pikkuruinen, jossa huoneet (myös kylpyhuone ja vessa) on erotettu talon muista tiloista ainoastaan ohuilla, hieman roikkuvilla verhoilla. Huoneet eivät varsinaisesti ole erillisiä huoneita vaan verhoilla rajattuja nurkkauksia. Siirryn ensi viikolla asumaan taloon sisälle, siihen asti yritän nauttia parakin tuomasta yksityisyydestä. Uskon, että asiat alkavat rullaamaan mainiosti, mutta tällä hetkellä olen vielä melkoisen pökerryksissä kaikesta edessä olevasta uudesta, johon sopeutuminen tulee viemään aikaa.

Huomenna aloitan varsinaisesti työni kilpikonnien parissa, aamulla teemme jotain projektiin liittyviä perustehtäviä ja työn aloitan osallistumalla rannan yövartiointiin. Tänään perehdymme vielä projektiin itseensä ja tehtäviin, joita projektiin osallistumiseen kuuluu. San Joseen verrattuna rannikolla on tukahduttavan kuuma, mutta yksi asia pätee täälläkin: kaatosade.

Yritän lisätä kuvia myöhemmin, mutta aika loppuu tältä erää kesken. Jännittää, ihmetyttää, hämmästyttää, mutta puran ihmetystä rapsuttelemalla toimistolla majailevia koiranpentuja. Näillä ihmeotuksilla on hämmentävä taito saada ajatukset siirtymään äkkiä muualle. Nyt täytyy palata takaisin asuinpaikkaan. Sinne siirtyäkseni tulee käyttää taskulamppua myös keskellä päivää, sillä tien poikki kulkee joki, jonka ylitse ei ole rakennettu siltaa. Joki tulee ylittää jaloin, jolloin taskulamppua tarvitaan siihen, ettei vahingossa tule samalla astuneeksi kivikossa majailevan käärmeen päälle, joita joessa on kuuleman mukaan lukuisia.