sunnuntai 29. maaliskuuta 2015

"No inventes, no inventes!"



”No mitähän täällä... Uusi päivitys?? EI VOI OLLA TOTTA!”

Lähdin pienestä kylästäni kuukausi sitten ja olen sen jälkeen työskennellyt ja asunut Costa Rican pääkaupungissa, San Josessa. Palataan hetkeksi ajassa taaksepäin, sillä olen ollut käsittämättömän laiska kirjaamaan mitään ylös.

Rakastuin syvästi minikylääni ja kaikkiin sen erikoisiin piirteisiin. Samalla kuitenkin lähdön hetkellä koin, että on oikea aika siirtyä eteenpäin. Päätöstä vauhditti se, ettei projektimme antanut meille viimeisten kuukausien ajaksi muuta puuhattavaa kuin siivoamista ja roskien keräämistä. Jaksoin tsempata muita vapaaehtoisia roskien keräämisen tärkeydestä muutamien viikkojen ajan. Muistutin tärkeilevänä, miten tärkeää on, etteivät roskat kulkeudu mereen ja aiheuta näin kilpikonnien kuolemia. Muistan puhuneeni myös, että roskien kerääminen on tärkeä osa ympäristökasvatushanketta ja heillä on varmasti jotain muuta tehtävää meille, kun kylän alue on puhdas. Varmasti on, saammepa nähdä! AIVAN VARMASTI™. Paikallisetkin osallistuvat vielä roskien keräämiseen! SAAMMEPA NÄHDÄ, ODOTELLAAN VAAN™.

Sanat alkoivat kuulostaa ns. bullshitiltä myös omassa päässäni, kun keräsimme roskia päivästä toiseen ainoastaan muiden vapaaehtoisten voimin. Siivosimme uudelleen ja uudelleen samoja paikkoja, jotka paikalliset olivat roskanneet toistamiseen edellisen roskakierroksen jälkeen. Ohikulkeneet autot heittivät rutistettuja Imperial-tölkkejä ikkunasta jätesäkkejämme kohden. Lopullinen niitti Pro Roskaliike –ajattelulleni koitti yhdistykseni järjestäessä viikonlopun mittaisen jalkapallofestivaalin. He eivät hankkineet tapahtumaa varten edes roskapusseja, sillä he luottivat siihen, että me siivoaisimme jäljet tapahtumaviikonlopun jälkeen. Kerätessäni muutamaa päivää myöhemmin alueelta tuntien ajan muurahaisia kuhisevia kaljatölkkejä, kertakäyttöhaarukoita ja tyhjiä sipsipusseja, mutisten samalla mielessäni ei v---u, ei s--tana, ei p----le, totesin olevani olevani ns. Done. Caput. Finito.

Ja niin koitti lopulta myös viimeinen päiväni Progresossa. Haluaisin sanoa sen olleen täynnä kauniita muistoja ja lämpimiä yhdessäolon hetkiä, jotka korvasivat kaikki aiemmat tapahtumat kylästä hankkimieni ystävien pelkällä välittömällä läsnäololla. Kukaan kyläläisistä ei kuitenkaan muistanut, että olin itseasiassa edes lähdössä. Tästä syystä kukaan ei tullut tervehtimään tai jättämään hyvästejä lähtöjuhliin, jotka yritimme järjestää :D Olo oli kuin joillain Iltalehden uutisoimilla lastensynttäreillä. Kukaan ei tullut. Kukaan ei ilmoittanut. Viimeiseen hetkeen asti odottelin, jos nyt sittenkin. Mutta ei. Söimme kattilallisen arroz con lecheä Elenan kanssa, yksin.

Kun seuraavana aamuna ennen auringonnousua kuljin rinkkani kanssa kylänraittia pitkin kiukusta puhisten, törmäsin sattumalta yhteen yhdistykseni pääkoordinaattoreista. Kysyessäni häneltä, miksei kukaan ollut edellisenä päivänä tullut paikalle hyvästelemään tai millään tavalla noteerannut sitä, että olen ylipäätänsä lähdössä työskenneltyäni heidän kanssaan puoli vuotta, kuulin tutut selitykset: 

- Edin oli juu tulossa, mutta paluubussi lähimmästä kaupungista oli myöhässä. Sen takia ei hän ollut ehtinyt paikalle. On se sellasta, kun se työskentelee niin paljon.
- Johnson... niiin... kun se oli yllättäen joutunut lähtemään asioille... Joo, toiseen lähikylään. On se sellasta, kun on kuitenkin paljon näitä, asioita, presidentillä.
- No joo, Maxin täytyi... kalastaa. Joo, se on ollut paljon kalassa nyt. Ja kaukana. Tosi kaukana. On se sellasta, kun täytyy kuitenkin käydä. Kalastamassa.
- Migue. Voi ei... Ehkä se unohti! Tai oikeastaan se oli varmaan auttamassa tytärtään jossakin asiassa. On se sellasta, kun on iso perhe!
- Niin, juu, Rogerista ei ole kuulunut mitään. On se... juu.
- Ja elikkäs kun tota noin pojat ovat kiireisiä. On se sellasta, kun koulut alkanut ja kaikki.
- Joojoo ja tiiäkkö vielä kun Alberto, se yrittää jättäytyä pois yhdistyksestä. On se sellasta, kun on kauhea kiire, koko ajan. Bisnekset pyörii!
- Ja itseasiassa Chicohan ei henkilökohtaisesti edes oikeastaan tiennyt asiasta ennen kuin nyt. Mutta nyt kun hän kuuli asiasta, tuumi, että olisi varmaan pitänyt kuulla tästä aiemmin! Ai hitsi! Mutta nythän me ei sitten järjestettykään mitään lähtöjuhlia! On seh... jooh... sellasta.

Totta kai! Näinhän se! Pura vida! Mielessäni Aidan ääni huusi jokaisen selityksen jälkeen ”No inventes, no inventes!” Halasimme kuitenkin pitkään, hän kiitti tekemästäni työstä ja lähdin kulkemaan toimistoamme kohden nauraen samalla katketakseni. Jollain tapaa vapaaehtoisaikani heidän kanssaan päättyi samalla tapaa kuin alkoikin. Muistellakseni hetken päivää, jolloin alkujaan saavuin Bahia Drakeen: istuin tuntien ajan rannalla yksin tavaroideni kanssa, kun kukaan ei sovitun mukaisesti tullutkaan hakemaan minua. Yritin turhaan saada kiinni yhdistyksen yhteyshenkilöä väärästä puhelinnumerosta, jonka he olivat antaneet... Olisin tämän kaiken perusteella ehkä voinut tehdä jonkinlaisia johtopäätöksiä tulevasta. Lähdin kylästäni kuitenkin haikeana ja tuntui käsittämättömältä ajatella, että en välttämättä koskaan tule palaamaan takaisin.

En missään nimessä kadu kilpikonnaprojektiin osallistumista. Kylässä viettämäni aika on ollut kaiken kaikkiaan täysin uskomaton kokemus ja monenlaisten unelmien täyttymys. Vilpittömästi pidän myös kaikista ihmisistä, joiden kanssa minun oli mahdollisuus työskennellä puolen vuoden ajan. Muistoni kylästä tulevat kuitenkin aina olemaan jonkinlainen sekoitus kiintymystä ja onnellisuutta, mutta myös hiustuppoja raastavaa turhautuneisuutta, sillä paikallisten tapa työskennellä vapaaehtoisten kanssa oli yksinkertaisesti äärimmäisen epäluotettava. Olimme Elenan ja Michelen kanssa paikallisyhteisön ensimmäiset vapaaehtoiset ja samalla myös heidän koekaniininsa, eivätkä he ehkä ymmärtäneet täysin, millainen vastuu heillä olisi vapaaehtoisista.

Tuskastellessamme oman yhdistyksemme täydellisen epäjärjestyksen kanssa, pääsimme samalla seuraamaan kylässä toimivan toisen yhdistyksen ammattimaisempaa toimintaa heidän vapaaehtoistensa kanssa. Joskus (lähes aina) ero kahden yhdistyksen välillä sai puremaan hampaita yhteen kovempaa ja laskemaan hitaasti päässä lukuja nollasta äärettömään.

Mutta miksi nämä kaksi yhdistystä eivät sitten puhaltaneet enemmän yhteen hiileen? Yhteistyötä varjosti se, että yhdistyksien toimijat olivat toistuvasti eriasteisissa riidoissa keskenään. Osa vapaaehtoisten toimenkuvaa tuntuikin välillä olevan riitojen (lue: katastrofien) sovitteleminen, kuunteleminen ja välillä jopa lähes valheellisten väittämien esittäminen: henkilö A olisi pyytänyt tapahtunutta B anteeksi ja ilmaissut olevansa pahoillaan aiheesta C, mutta ei vain pystyisi sanomaan sitä suoraan henkilölle D. We have no shame.

Jostain syystä tunsin oloni samalla oudon kotoisaksi. Yhdistystoiminta näyttäisi olevan samanlaista maasta ja aihepiiristä riippumatta.

Kiitos Progreso, tarjosit elämääni jotain aivan täysin unohtumatonta.

Selfie Tuten ja Elenan kanssa


Meidän doge



Viimeinen päivä joella

Meidän pulperia ja Miriam
Tässä pikkutalossa asuimme yhteensä kuuden ihmisen kanssa.