12 kilpikonnaa: "Quiéres chikys o ranchitos??"

Olen ollut Costa Ricassa rapiat kaksi kuukautta. Aika tuntuu sekä hyvin lyhyeltä että määrittelemättömän pitkältä. Siitä hetkestä, kun lähdin kotoa ja kannoin matkatavaroitani alas portaita, tuntuu olevan ikuisuus. Toisaalta taas monet tapahtumat maassa tuntuvat tapahtuneen ihan-vasta -melkein-just-äsken-mutta-ei-nyt-ihan-kuitenkaan.

Tulen olemaan maassa vielä kymmenen kuukautta, joista helmikuuhun asti El Progresossa. Jos ajattelen liian pitkälle kuluvaa aikaa ja sitä, kuinka suuren osan siitä tulen viettämään tässä kylässä, saisin luultavasti aivoni solmuun. Vuosi on ajankulumisen seuraamisen kannalta pitkä ajanjakso, sillä niin erilaista elämä minikokoisessa kylässä kaukana "normaalista arjesta" on. Keskustelimme aiheesta muutaman muun vapaaehtoisen kanssa aiemmin. Kyse ei ole varsinaisesti siitä, etteikö paikassa viihtyisi tai pitäisi työstä, jota tekee. Kyse on enemmänkin haasteista, joita elämän erilaisuus aiheuttaa itselle jokaisena päivänä. Arki on täällä hyvin erilaista, kuin kotona ja joskus erilaisuus potkii vastaan hanakasti. Työ, vapaa-aika ja asuminen tapahtuvat saman pikkuruisen alueen sisäpuolella, jolloin yksityisyys on rajattu minimiin, samoin kuin mahdollisuudet siihen, millaisia asioita ylipäätänsä on mahdollista tehdä tai minne mennä. Kun elämän äksönripaukset koostuvat siitä, käykö ostamassa pulperiasta sipsejä vai keksejä, on päivän jännitysmomentit koettu jo ennen lounasta.

Asumme paikallisten perheiden kanssa ja kerta toisensa jälkeen tuntuu pysäyttävältä, että jotkut itselle täysin itsestään selvät asiat eivät ole perheelle sellaisia. Asiat voivat olla jotain niinkin yksinkertaisia kuin se, että kaikki ruoka syödään lusikoilla, sillä ne ovat ainoat ruokailuvälineet, jotka perheellä ylipäätänsä on. Tai että keittiön seinän tilalla on kanaverkkoa ja jätesäkkejä, sillä perheellä ei ole vielä ollut tarpeeksi rahaa rakentaa keittiötä loppuun saakka. Ylipäätänsä monet kotona täysin tavalliset asiat muuttuvat arvokkaiksi siinä vaiheessa, kun niitä ei ole. Yksi peruasia kulminoituu mielessäni toistuvasti siihen, että säätila vaikuttaa kaikkeen. Kaikkein konkreettisimmillaan tämä näkyy siinä, pääseekö kylästä ylipäätänsä ulkomaailmaan vai ei. Jos sataa paljon (sadekaudella SATAA!), ovat kulkuyhteydet kylään poikki. Jos on suunnitellut aamulla lähtevänsä kylästä hetkeksi pois, kuulostaa sateenropina yöllä peltikattoa vasten kylmäävältä. Yhtäkkiä se, että joutuu odottelemaan Mäkelänkadulla bussia 2 minuutin sijasta 12 minuuttia tai metroliikenne pysähtyy puoleksi tunniksi, ei tunnukaan niin kovin dramaattiselta.

Perusarki kylässä koostuu töiden tekemisestä, espanjan opettelusta, jatkuvasta uuden oppimisesta sekä perheen kanssa kommunikoimisesta. Arjen lisäksi elo koostuu toisinaan myös ns. ”Oho”, ”Mitä Ihmettä” ja toisinaan myös ”Ei Vttu Mitä Nyt Taas” (EVMNT) -hetkistä. Se, että yöpartiosta aamuviideltä palatessa talon edessä ei ole aiemmin partioinut lauma karanneita lehmiä, ei tarkoita, ettei talon edestä voisi koskaan löytää laumaa karanneita lehmiä (Oho). Se, että viikkojen jälkeen löydät costaricalaisesta autosta ensimmäisen kerran toimivan turvavyön, ei tarkoita sitä, että löytäisit samaa toimivaa turvavyötä toiste edes samasta autosta (Mitä Ihmettä). Se, että joen yli on yleensä päässyt muutaman tunnin odottelulla yli, ei poista sitä mahdollisuutta, että jonain päivänä paikallisten pelastuspartioketju ui luoksesi joen toiselle puolelle, jotta voisitte kävellä parin tunnin lenkin päästäkseen viimein toiselle puolelle kiertotien ja veneen avustuksella (EVMNT). Tästä syystä olemista ei pidä tarkastella liian kriittisesti vaan jo talosta lähtiessä varautua siihen, että päivän aikana voi tapahtua lähes mitä tahansa ja sen hyväksyminen kuuluu asiaan.

Pelkästään parin kuukauden ajanjakson tapahtumia tuntuu olevan mahdoton kuvailla kattavasti tai ymmärrettävästi, jotta ulkopuolelle välittyisi jonkinlainen kuva siitä, minkälaista elämä täällä on. Kun kävelee aamupartiossa yksin rannalla auringon noustessa, kuulee puissa heräilevät apinat, näkee taivaan täydeltä punaisia papukaijoja tai laiskiaisen torkkuvan puun latvassa. Silloin tuntuu uskomattomalta, että on saanut tilaisuuden elää jossain tällaisessa paikassa. Sama tunne toistuu kerta toisensa jälkeen kun seuraa jättikokoisen kilpikonnan ryömivän yöllä merestä rannalle tai nähdessä pienten kilpikonnien kiirehtivän mereen onnistuneen pesinnän jälkeen. Arki tuntuu toisaalta pysäyttävältä myös silloin, kun näkee vanhan miehen istuvan tien vieressä kehitysvammaisen, aikuisen tyttärensä kanssa, ja pyytävän ohikulkijoilta rahaa tyttärensä hoitoa varten. Suomalaista byroslaviaa ja kaiken kattavia EU-direktiivejä huutaa puolestaan apuun, kun istuu aaltojen viskomassa pienessä paatissa muiden matkaajien kanssa, eikä veneeseen ole turhaan jätetty tilaa sellaisille muotoseikoille, kuten pelastusliiveille. Toisaalta taas paikallisten rennosta suhtautumisesta asioiden hoitamiseen osaa tarpeen tullen myös nauttia, sillä useimmiten maaseudulla ei tarvitse turhaan miettiä, onko jokin asia varmasti sallittua vai ei.

Yleensä suurin osa yllättävistä tilanteista on varsin arkisia. Tämä tarkoittaa sitä, että tapahtumat ovat ratkaistavissa odottelulla, aikalisällä, sadetakilla, taskulampulla ja paketillisella keksejä. Jos mikään edellä mainituista ei toimi, viimeiseksi vaihtoehdoksi jää todeta mieleisensä mietelause (”Carpe Diem”, ”Vituiks män”, ”Alavilla mailla hallan vaara”), odotella hieman lisää ja toistaa edellä mainittu tapahtumaketju, kunnes jotain muuta tapahtuu. Kylässä eläessä on ymmärrettävä, ettei paikallisilla ole kiire mihinkään - suunnitelmat voivat muuttua lennosta tai vaihtoehtoisesti käydä ilmi, ettei mitään suunnitelmia ollutkaan. Jos päivä on kaunis, sen voi käyttää yhtä hyvin kalastamiseen tai jalkapallon pelaamiseen, vaikka aiemmin olisikin sovittu jotakin muuta. Jos jonkin asian tapahtuminen viivästyy esimerkiksi sen takia, ettei internet-yhteyttä ole käytettävissä, sähköt ovat poikki, joki estää kylästä poistumisen tai maanvyörymä on tukkinut tien, vakiovastaus on yleensä, että asian voi tehdä myös myöhemmin. Ehkä huomenna. Ehkä ensi viikolla. Ehkä ytimekkäästi vain ”Joskus Myöhemmin”. Ja elämä jatkuu. Aikataulutukseen on täytynyt sopeutua itsekin. Yleensä kuljetan aina repussani kirjaa, sadetakkia, taskulamppua, vettä ja hieman eväitä mukana, sillä varaudun jo päivän alusta lähtien siihen, että jotain kuitenkin tapahtuu ja kukaan muu ei ainakaan tule olemaan sovittuna ajankohtana paikalla, kuin minä itse. Hieman kirpaisten olen alkanut myös itse tulla sovittuihin tapaamisiin paikalle laiskasti, juuri ja juuri etäisesti alkujaan sovittua aikataulutusta mukaillen, mutta selvästi myöhässä. Luterilaiseen työmoraaliin tottuneelle aikataulutusten säännönmukaisesti tapahtuva ns. kuseminen voi käydä vaikeaksi, ellei paikalliseen rytmiin lähde itsekin mukaan.

Viimeisten muutaman viikon aikana kävimme hieman matkustelemassa ja järjestimme myös muutamat juhlat valmistumista ja syntymäpäiviä tekosyinä käyttäen! Kun saa hetken aikaa täysin toisenlaisessa ympäristössä, nousee jalka taas hieman korkeammalle ja kylää tervehtii palatessaan melkein helpottuneena. Jollain kummallisella tavalla tämä talorykelmä keskellä viidakkoa on alkanut tuntua vähän kerrallaan hieman kotoisammalta. Sadekausi loppuu marraskuun aikana. Sitä silmällä pitäen voi jo merkata kalenteriin valmiiksi, että seuraavaksi on aika valittaa auringosta.