Terveisiä San Josesta! Pahin jetlag on alkanut vähän kerrallaan talttua ja tilapäiseen host-perheeseen on sulautunut mukaan nopeasti. Host-perheessä käy kuhina, sillä samassa talossa ja samassa pihapiirissä asuvat paitsi isäntäperhe lapsineen, myös osa isäntäperheen lapsista omien lastensa kanssa, sekä kuusi vapaaehtoista (minä, Kaisa, Salla, brittiläinen Frazer, taiwanilainen Chien sekä itävaltalainen Sophia). En ole oikeastaan vieläkään päässyt täysin perille siitä, kuinka monta ihmistä meitä täällä oikeasti on. Tämän lisäksi talossa on lähes aina kylässä ystäviä, naapureita tai sukulaisia, sekä tietysti talon koira, pieni harmaa Jade, jolla on purentavika, pompula päässä ja vaaleanpunainen kaulapanta. Jade haukkuu raivoisasti jokaiselle, joka suunnittelee käyvänsä yöllä vessassa.
Täällä on pärjännyt toistaiseksi elekielellä yllättävän pitkälle. Isäntäperhe on ollut varsin ymmärtäväinen haparoivaa lauseenmuodostusta kohtaan. Omat espanjan kielen taidot eivät nimittäin varsinaisesti vielä riitä päivittäisen kommunikaation ylläpitämiseksi. Asialle saatiin vahvistus eilen, kun ACI:n (paikallinen Maailmanvaihto, ICYE Costa Rica, toimii täällä ACI:n, eli La Asociación Cultural de Intercambio, kanssa yhteistyössä) toimistolla järjestettiin espanjan kielikokeet. Tuijotellessani espanjan opettajan edessä syvän hiljaisuuden vallitessa kuvia siitä, mitä "Roberto" tekee päivänsä aikana tai yrittäessäni kuvailla esimerkkikuvaa talosta toistamalla ytimekkäästi "...es muy, muy grande!" voin ehkä todeta kaipaavani hieman lisää harjoitusta. Vapaaehtoistyötoveri Kaisaa lainatakseni suoritukseni oli ns. floppi :D onneksi paikalliset ovat olleet hyvin mukautuvaisia puutteellisellakin kielitaidolla varustettuja kohtaan ja tsempanneet espanjan oppimista.
Ensimmäiset perehdytyspäivät ACI:n toimistolla ovat muutenkin sujuneet varsin jouhevasti. Muita vapaaehtoisia on ryhmässä noin neljäkymmentä, joista suurin osa on saksalaisia. Tämä johtuu siitä, että valtio kustantaa heille kansainvälisen vapaaehtoistyöjakson, hyvä Saksa! Valtaosa muista vapaaehtoisista tuntuisi olevan n. 18-20 -vuotiaita ja joukkoon mahtuu myös muita pohjoismaalaisia: yksi ruotsalainen, kaksi tanskalaista ja yksi islantilainen.
Jos jotain on Costa Ricasta oppinut jo muutaman päivän aikana, niin sen, että täällä syödään paljon papua ja riisiä. Toisinaan myös papua ja riisiä ja perunoita. Tai papua ja riisiä ja perunoita ja nuudeleita. Erilaisia variaatioita papusta ja riisistä kutsutaan gallo pintoksi. Gallo pinto on perinteinen costaricalainen ruoka, jota paikalliset pääasiassa syövät, myös aamupalaksi. Itse pidän gallo pintosta, mutta koska paikalliset käyttävät varsin säästeliäästi vihanneksia, olen jatkuvasti nälkäinen. Olen varma, että muut vapaaehtoiset vähitellen tunnistavat minut mukana keikkuvasta supermarketin eväskassista.
Toinen asia, jota Costa Ricassa on yrittänyt opetella, on rahan arvo. Yksi euro vastaa noin 700+ colónea. Suomalaiseen hintatasoon tottuneena ravintolat, kahvilat, ruokakaupat, bussit ym. ovat naurettavan halpoja. Mukana kulkeva rahamäärä pyörii aina kymmenissä tuhansissa, sillä kymmenen euroa on noin 7100 colónea ja rahankäyttöä on vaikea hahmottaa, sillä alle euron ostoksia kertyy päivässä paljon.
Liikumme pääasiassa paikasta toiseen busseilla, jotka tulevat ja menevät jonkin oman universaalin kaavansa mukaan, sillä missään ei lue varsinaisia aikatauluja. Bussit kuitenkin kulkevat suht usein ja kulkevat määränpäästä toiseen luotettavahkosti. Bussimatka tämän hetkisestä kodistamme ACI:n toimistolle kustantaa 275
colónea, joten busseilla liikkuessa ei varsinaisesti pääse köyhtymään. Busseissa raikaa latinalaisamerikkalainen musiikki ja kuski on usein kiinnittänyt jonkin uskonnollisen kuvan tuulilasinsa turvaksi. Iltapäivästä lähtien liikenne on varsin kaaottista, eivätkä autot turhaan pysähdy tai hidasta esimerkiksi tietä ylittävien jalankulkijoiden vuoksi. Kotimatka ruuhkabussissa voi puolestaan muodostua varsin läheiseksi kokemukseksi, jos työmatkalaisia täynnä oleva bussi jumittuu liikenneruuhkaan tai tie on poikki esimerkiksi liikenneonnettomuuden vuoksi.
Pidän Costa Ricasta jo nyt ja kaaoottisen oloinen San Josekin tuntuu päivä kerrallaan hieman kotoisammalta. Yhtä asiaa huomaan kuitenkin kaipaavani Suomesta: toimivaa vesijohtoverkkoa. Costa Ricassa ei saa laittaa vessapaperia pönttöön, joten loput voitte varmaan sitten arvata. Täällä päin maailmaa on myös parhaillaan käynnissä sadekausi, joka jatkuu toukokuulta marraskuulle asti, joten koko päivän jatkuneen sateen jäljiltä jääkylmään suihkuun päätyminen voi aiheuttaa silmäkulmassa pienen puhtaan riemun kyyneleen.
Ja nyt takaisin muiden vapaaehtoisten pariin!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti