Olen ollut Costa Ricassa rapiat kaksi kuukautta. Aika
tuntuu sekä hyvin lyhyeltä että määrittelemättömän pitkältä. Siitä hetkestä,
kun lähdin kotoa ja kannoin matkatavaroitani alas portaita, tuntuu olevan
ikuisuus. Toisaalta taas monet tapahtumat maassa tuntuvat tapahtuneen ihan-vasta
-melkein-just-äsken-mutta-ei-nyt-ihan-kuitenkaan.
Tulen olemaan maassa vielä kymmenen kuukautta, joista
helmikuuhun asti El Progresossa. Jos ajattelen liian pitkälle kuluvaa aikaa ja
sitä, kuinka suuren osan siitä tulen viettämään tässä kylässä, saisin luultavasti
aivoni solmuun. Vuosi on ajankulumisen seuraamisen kannalta pitkä ajanjakso,
sillä niin erilaista elämä minikokoisessa kylässä kaukana "normaalista arjesta" on.
Keskustelimme aiheesta muutaman muun vapaaehtoisen kanssa aiemmin. Kyse ei ole
varsinaisesti siitä, etteikö paikassa viihtyisi tai pitäisi työstä, jota tekee.
Kyse on enemmänkin haasteista, joita elämän erilaisuus aiheuttaa itselle
jokaisena päivänä. Arki on täällä hyvin erilaista, kuin kotona ja joskus
erilaisuus potkii vastaan hanakasti. Työ, vapaa-aika ja asuminen tapahtuvat
saman pikkuruisen alueen sisäpuolella, jolloin yksityisyys on rajattu minimiin,
samoin kuin mahdollisuudet siihen, millaisia asioita ylipäätänsä on mahdollista
tehdä tai minne mennä. Kun elämän äksönripaukset koostuvat siitä, käykö
ostamassa pulperiasta sipsejä vai keksejä, on päivän jännitysmomentit koettu jo
ennen lounasta.
Asumme paikallisten perheiden kanssa ja kerta toisensa
jälkeen tuntuu pysäyttävältä, että jotkut itselle täysin itsestään selvät asiat
eivät ole perheelle sellaisia. Asiat voivat olla jotain niinkin yksinkertaisia
kuin se, että kaikki ruoka syödään lusikoilla, sillä ne ovat ainoat
ruokailuvälineet, jotka perheellä ylipäätänsä on. Tai että keittiön seinän
tilalla on kanaverkkoa ja jätesäkkejä, sillä perheellä ei ole vielä ollut
tarpeeksi rahaa rakentaa keittiötä loppuun saakka. Ylipäätänsä monet kotona täysin
tavalliset asiat muuttuvat arvokkaiksi siinä vaiheessa, kun niitä ei ole. Yksi
peruasia kulminoituu mielessäni toistuvasti siihen, että säätila vaikuttaa
kaikkeen. Kaikkein konkreettisimmillaan tämä näkyy siinä, pääseekö kylästä ylipäätänsä ulkomaailmaan
vai ei. Jos sataa paljon (sadekaudella SATAA!), ovat kulkuyhteydet kylään
poikki. Jos on suunnitellut aamulla lähtevänsä kylästä hetkeksi pois, kuulostaa
sateenropina yöllä peltikattoa vasten kylmäävältä. Yhtäkkiä se, että joutuu
odottelemaan Mäkelänkadulla bussia 2 minuutin sijasta 12 minuuttia tai
metroliikenne pysähtyy puoleksi tunniksi, ei tunnukaan niin kovin dramaattiselta.
Perusarki kylässä koostuu töiden tekemisestä, espanjan opettelusta,
jatkuvasta uuden oppimisesta sekä perheen kanssa kommunikoimisesta. Arjen
lisäksi elo koostuu toisinaan myös ns. ”Oho”, ”Mitä Ihmettä” ja toisinaan myös ”Ei
Vttu Mitä Nyt Taas” (EVMNT) -hetkistä. Se, että yöpartiosta aamuviideltä
palatessa talon edessä ei ole aiemmin partioinut lauma karanneita lehmiä, ei
tarkoita, ettei talon edestä voisi koskaan löytää laumaa karanneita lehmiä
(Oho). Se, että viikkojen jälkeen löydät costaricalaisesta autosta ensimmäisen
kerran toimivan turvavyön, ei tarkoita sitä, että löytäisit samaa toimivaa
turvavyötä toiste edes samasta autosta (Mitä Ihmettä). Se, että joen yli on
yleensä päässyt muutaman tunnin odottelulla yli, ei poista sitä mahdollisuutta,
että jonain päivänä paikallisten pelastuspartioketju ui luoksesi joen toiselle
puolelle, jotta voisitte kävellä parin tunnin lenkin päästäkseen viimein toiselle
puolelle kiertotien ja veneen avustuksella (EVMNT). Tästä syystä olemista ei
pidä tarkastella liian kriittisesti vaan jo talosta lähtiessä varautua siihen,
että päivän aikana voi tapahtua lähes mitä tahansa ja sen hyväksyminen kuuluu
asiaan.
Pelkästään parin kuukauden ajanjakson tapahtumia tuntuu
olevan mahdoton kuvailla kattavasti tai ymmärrettävästi, jotta ulkopuolelle
välittyisi jonkinlainen kuva siitä, minkälaista elämä täällä on. Kun kävelee aamupartiossa
yksin rannalla auringon noustessa, kuulee puissa heräilevät apinat, näkee taivaan täydeltä punaisia papukaijoja tai laiskiaisen
torkkuvan puun latvassa. Silloin tuntuu uskomattomalta, että on saanut
tilaisuuden elää jossain tällaisessa paikassa. Sama tunne toistuu kerta toisensa jälkeen kun seuraa jättikokoisen kilpikonnan ryömivän yöllä merestä rannalle tai nähdessä pienten kilpikonnien kiirehtivän mereen onnistuneen pesinnän jälkeen. Arki tuntuu toisaalta
pysäyttävältä myös silloin, kun näkee vanhan miehen istuvan tien vieressä
kehitysvammaisen, aikuisen tyttärensä kanssa, ja pyytävän ohikulkijoilta rahaa
tyttärensä hoitoa varten. Suomalaista byroslaviaa ja kaiken kattavia
EU-direktiivejä huutaa puolestaan apuun, kun istuu aaltojen viskomassa pienessä
paatissa muiden matkaajien kanssa, eikä veneeseen ole turhaan jätetty tilaa
sellaisille muotoseikoille, kuten pelastusliiveille. Toisaalta taas
paikallisten rennosta suhtautumisesta asioiden hoitamiseen osaa tarpeen tullen myös
nauttia, sillä useimmiten maaseudulla ei tarvitse turhaan miettiä, onko jokin
asia varmasti sallittua vai ei.
Yleensä suurin osa yllättävistä tilanteista on varsin arkisia.
Tämä tarkoittaa sitä, että tapahtumat ovat ratkaistavissa odottelulla,
aikalisällä, sadetakilla, taskulampulla ja paketillisella keksejä. Jos mikään
edellä mainituista ei toimi, viimeiseksi vaihtoehdoksi jää todeta mieleisensä
mietelause (”Carpe Diem”, ”Vituiks män”, ”Alavilla mailla hallan vaara”),
odotella hieman lisää ja toistaa edellä mainittu tapahtumaketju, kunnes jotain
muuta tapahtuu. Kylässä eläessä on ymmärrettävä, ettei paikallisilla ole kiire
mihinkään - suunnitelmat voivat muuttua lennosta tai vaihtoehtoisesti käydä
ilmi, ettei mitään suunnitelmia ollutkaan. Jos päivä on kaunis, sen voi käyttää
yhtä hyvin kalastamiseen tai jalkapallon pelaamiseen, vaikka aiemmin olisikin
sovittu jotakin muuta. Jos jonkin asian tapahtuminen viivästyy esimerkiksi sen
takia, ettei internet-yhteyttä ole käytettävissä, sähköt ovat poikki, joki
estää kylästä poistumisen tai maanvyörymä on tukkinut tien, vakiovastaus on
yleensä, että asian voi tehdä myös myöhemmin. Ehkä huomenna. Ehkä ensi
viikolla. Ehkä ytimekkäästi vain ”Joskus Myöhemmin”. Ja elämä jatkuu.
Aikataulutukseen on täytynyt sopeutua itsekin. Yleensä kuljetan aina repussani
kirjaa, sadetakkia, taskulamppua, vettä ja hieman eväitä mukana, sillä varaudun
jo päivän alusta lähtien siihen, että jotain kuitenkin tapahtuu ja kukaan muu ei
ainakaan tule olemaan sovittuna ajankohtana paikalla, kuin minä itse. Hieman
kirpaisten olen alkanut myös itse tulla sovittuihin tapaamisiin paikalle
laiskasti, juuri ja juuri etäisesti alkujaan sovittua aikataulutusta mukaillen,
mutta selvästi myöhässä. Luterilaiseen työmoraaliin tottuneelle aikataulutusten
säännönmukaisesti tapahtuva ns. kuseminen voi käydä vaikeaksi, ellei
paikalliseen rytmiin lähde itsekin mukaan.
Viimeisten muutaman viikon aikana kävimme hieman
matkustelemassa ja järjestimme myös muutamat juhlat valmistumista ja syntymäpäiviä
tekosyinä käyttäen! Kun saa hetken aikaa täysin toisenlaisessa ympäristössä,
nousee jalka taas hieman korkeammalle ja kylää tervehtii palatessaan melkein
helpottuneena. Jollain kummallisella tavalla tämä talorykelmä keskellä
viidakkoa on alkanut tuntua vähän kerrallaan hieman kotoisammalta. Sadekausi
loppuu marraskuun aikana. Sitä silmällä pitäen voi jo merkata kalenteriin
valmiiksi, että seuraavaksi on aika valittaa auringosta.
Jaguaarin jäljiltä metsästä löytyi kaksi laiskiaisen luurankoa ja kasa turkkia. |
Puerto Viejossa Karibianmeri loisti turkoosina. |
Monteverdessä kokeiltiin zip-liningia! |
Monteverdestä löytyi täydellinen kahvila! |
Onneksi San Joseenkin pääsee vaivaisen kahdeksan tunnin matkustamisen jälkeen! |
El Progreson kylänraittia. |
Talossamme kiviesine toimii ovistopparina! |